Sotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut
rahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi
sinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta
alas väkijoukkoon:
"Roy Glenister on vangittu. Hän on surmannut Mac Namaran."
Tällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku
Mac Namaran miehistä huusi puolestaan: "Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi
kymmenen miestämme viime yönä."
Helene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan
takaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:
"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on
minun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan."
Mac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui
oudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin
kääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella,
sillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion
aiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.
Roy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui
hänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa
leiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa
vasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet
tuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän
vartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä
suoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen
hitaasti kirkastuessa.
"Ahaa, siinä sinä olet!" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi
otella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen
synnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin
lasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi,
mutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy
ulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:
"Seis, malttakaa hetki! -- Kaikki on nyt selvillä, Roy..."
"Niin, Bill -- kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme --
mutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne
-- mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet -- paljailla käsilläni.
Tai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?" hän lisäsi pilkallisesti
voitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:
"Viekää pois hänet, sanon minä. Pankaa hänet vankilaan!"
Mutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten
suuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan
tulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen
turhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti
päänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin,
joukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti
tuomarille ja Mac Namaralle.
"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa
ei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin,
niin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi,
senaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta
nyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä
anastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi.
Taivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin
ja se minun on onnistunut löytää." Hän kääntyi puhuttelemaan niitä
kahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: "Lukekaa
vangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet." Miehet astuivat
esille.
Viimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle
kaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin
alhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun,
Midaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka
olivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui
ihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi
nähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven
huoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin
taintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari,
vanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli
kuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara
tuli näkyviin -- äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana -- muuttuivat
äänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat
kaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti
joukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta,
että kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin,
osoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin
huutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin
puettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka
parroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka
hän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret
paistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi
huikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika,
joka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja
hän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.
Mutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle
torjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan,
mutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt
suurin silmin.
"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla
maaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on
syytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä
määräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain
heidät kiinni."
"Minä katkaisin hänen käsivartensa", mutisi nuori mies.
"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! -- Minä en voinut
todistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan
joksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu."
"Se katkesi olkapään alta", jatkoi Glenister synkästi. "Minä tunsin sen
-- mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä."
Lakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen
herkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut
eleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta
Wheaton huudahti:
"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö
käsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja
että koko maailma on sinulle nyt avoinna?"
"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas -- koko maailma --
mitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt -- niin -- minä
olen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun
kohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein.
Mene nyt, minä haluan nukkua."
Hän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies
ehti peittää hänet.
Hän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja
Simms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät
nyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin
ja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja
lyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden
lihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi
uudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa
pikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman
jännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:
"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun
sinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta."
"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli
vallassanne?" kysäisi kostonhimoinen Simms. "Niin minä olisin tehnyt."
Dextry jatkoi:
"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi
kahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä
sadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun
minun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien
aatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä
voinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon
sinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen
kultakimpaleita."
"Miltä tuntui, kun se katkesi?" kysyi verenhimoinen Simms, mutta
Glenister kieltäytyi kertomasta enempää.
"Ole nyt vaiti, Simms", virkkoi vanha kullankaivaja, "lähtekäämme
kaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä
saamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta,
joka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän
vaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo
neljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa
lähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet
erilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma."
Kun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi
hän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.
-- Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, -- hän huoahti
itsekseen, -- kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää
kaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja
luottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan
edes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen
menettänyt hänen luottamuksensa -- ja sitäkin pahempaa on tapahtunut,
olen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina
hetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole
sellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden
esittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut
ylivoimainen, se on ratkaissut.
Joku kolkutti ja kun hän avasi oven, astuivat Helene ja Bronco Kid
huoneeseen.
"Malta hetki, vanha veikko", virkkoi Kid. "Minä tulen tänne ystävänä."
Pelaaja liikkui vaivalloisesti ja jatkoi selittävästi:
"Minä olen kiedottu kaikennäköisiin siteihin, kuten näet."
"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt
päästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa
kauempaa", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti
Glenisterin katsetta.
"Hän ei mielinyt päästää teitä. En ymmärrä..."
"Minä olen hänen veljensä", selitti Kid. "Olen tiennyt sen jo kauan,
mutta minä -- minä -- sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni
hänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut
rehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua
vastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt
sinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta
kuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa
pelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä."
Hänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen
ajatellessaan tapahtumaa.
"Eikö hän ole kuollut?" kysyi Glenister.
"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu.
Mutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista
ajatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin,
että käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän
sanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten.
Se koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä.
Hän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä,
mutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?" Hän silmäili
taistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:
"En toki. Jatka."
"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli
selostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka
paljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja
kaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita
kassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi
Helene ratsasti hänen kanssaan... Hän piti sitä velvollisuutenaan --
siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että
Wheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan.
Tuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän
rikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne,
ja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat
linnaan..."
"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä", keskeytti toinen hänen puheensa, "ja
mitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja
rohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät
sen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat
rehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia -- ja minkä
rangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai
lyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja
varastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista,
mutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen
rikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja
etteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä
milloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta
siksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian
kaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.
"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten
lait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän
leveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät
syytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön."
"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa.
Olen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole
kaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua", sanoi Bronco
Kid vakavasti. "Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te
olette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette
saaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä
miehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja
ulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja
samaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun
tämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän
sijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin."
"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Roy.
Silloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan
sanoi kiihkeästi:
"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen
kurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa
alastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni,
mutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne
mukaan, minä en halua niitä pitää hallussani."
"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja
te haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen
velvollisuudeksenne?"
"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne
sen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja
pyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko
mies. Tämä on hänelle kuolemaksi."
Nuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen
pieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen.
Hänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa
hänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä,
silittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen
kasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt
lopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.
Hänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain
oikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä -- mieheltä -- pohjan mieheltä
-- miesten mieheltä -- pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi?
Hän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei
ollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston,
Helenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole
kaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä
järkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut
uutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister
-- no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.
"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta -- mitä toivomuksia teillä on
hänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen
vapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa."
"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu", puuttui Kid puheeseen
epävarmasti. "Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun
ajettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi -- hän on
liian hyvä vihollinen -- ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä."
"Tiedän, tiedän", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön
aloittaman vastaväitteen. "Olet sanonut tarpeeksi."
Hän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta
paperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin
toisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja
yksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi
nyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää
hiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki
uhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä
velvoittikin.
"Olet oikeassa -- juttu on loppuun ajettu. Ja nyt minä olen perin
väsynyt."
He lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon
säteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille
kasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja
alakuloisuuden ilme.
Hän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut
mustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin
hänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:
"Tämä on siis loppu, ja minä lahjoitin hänet näillä omilla käsilläni."
Hän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että
toinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki
sitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin
hoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn
ja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.
"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta", he
aloittivat. "Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois
koko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta
kongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He
väittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia
itävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän
kurjien pohjolaisten hyväksi."
"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa
muuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua", huomautti Simms
toivottomana, "ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei
täällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä.
Minä lähden länteen."
"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt
seisot", sanoi Glenister hymyillen.
"Olkoon -- maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu
Siperiaan -- kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet
tehdä pienen matkan rajan taakse."
"Niin, se on totta", sanoi vanhus. "Minusta tuntuu täällä kovin
ahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita
ja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien
kiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä
pitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa
keikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy.
Myykäämme Midas."
"Tuumin asiaa", vastasi tämä.
Yö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin
luota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan
ilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo
kohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön
vasta kun tämä puhutteli häntä.
"No, poika, onko kaikki nyt sitten ohi?"
Hänen sanansa sopivat tarkalleen nuoren miehen ajatuksiin, ja
hän vastasi:
"Niin, nyt on kaikki ohi, pikku tyttö."
"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani -- sinä tunnet minut tarpeeksi
hyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on
voittanut?"
"En tiedä. Olen hävinnyt."
"Hävinnyt. Mitä?"
"Kaikki -- paitsi kultakaivosta."
"Kaikki paitsi... Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö... että olet kosinut
häntä ja saanut epäävän vastauksen?"
Glenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen
äänensä näin vakavaksi.
"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että
sydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan -- mutta
huomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja
koetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla
poluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva
hohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa
valaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin
häntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet
muut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta
asioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne
sinä joudut?"
"En tiedä. On yhdentekevää -- nyt." Hämärä peitti hänen kalpeat,
päättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. -- "Aion
käydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän
makaa sairaana."
"Hän ei ole huono mies", sanoi Roy. "Ja minä luulen, että hänkin
aloittaa ratansa uudelleen."
"Ehkä", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta.
"Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää."
"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on
laita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?"
"Et, poikani, en luule."
"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän
puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala
sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"
Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli
kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja
kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.
"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!"