Mac Namara oli maannut koko yön väijyksissä varmana siitä, että
vigilantit juoksisivat hänen virittämäänsä ansaan. Hän ällistyi sen
vuoksi perinpohjin, kun saapui viesti Midaksen kärhämästä ja
Glenisterin menestyksestä. Hän raivosi miehilleen ja sätti heitä
vätyksiksi. Tuomari oli äärettömän levoton tämän uuden tapahtuman
johdosta, joka edellisen yön tuskalliseen jännitykseen yhtyneenä oli
tehdä hänestä hermosairaan.
"Seuraavalla kerralla ne räjähyttävät meidätkin ilmaan. Hyvä Jumala!
Dynamiittia! Sehän on raakalaismaista! Taivaan nimessä, Alec, järjestä
nyt niin, että sotaväki puuttuu asiaan!"
"Niin, nyt voimme turvautua sotilaihin."
Mac Namara otti puhelun vartioupseerille ja pyysi tätä lähettämään
päivän koittaessa miesjoukon kaupunkiin ja sitten hän kehoitti
Stillmania panemaan tuomioistuimen toimintaan ja järjestämään
sotilasapua koskevat muodolliset seikat.
"Valmista asiasta pöytäkirja", hän sanoi. "Meillä pitää tästä lähin
olla selvät paperit."
"Mutta kaupunkilaiset ovat meitä vastaan", vaikeroi tuomari. "Meidät
revitään palasiksi."
"Antaa heidän vain yrittää. Kunhan minä vain saan käsiini johtajan,
eläkööt toiset minun puolestani ryöväreinä."
Vaikka hän osasi teeskennellä huolettomuutta, oli hän silti yhtä
huolissaan kuin tuomarikin Helenestä, josta ei ollut saatu vielä
minkäänlaisia tietoja. Lemmenkateus, joka hänessä oli kehittynyt
hehkuvan polttavaksi tytön edellisen petoksen johdosta, paisui
nelinkertaiseksi, kun hän ajatteli tätä Helenen viimeistä seikkailua.
Jokin ääni sanoi hänelle, että petos oli tekeillä, ja kun Helene ei
vielä aamullakaan ollut palannut, alkoi hän pelätä, että tyttö oli
ruvennut, ajamaan kapinallisten asiaa. Tällainen ajatus sai hänet
raivoamaan, ja hän päätteli edelleen, että koska Struve oli lähtenyt
tytön seurassa, oli hänkin petturi. Hän tunsi miehen lahjottavuuden ja
oivalsi hyvin, että siinä piili tavallista uhkaavampi vaara, ja alkoi
harkita sen mahdollisia seurauksia.
Mitä Struve voisi tehdä? Minkälaisia todistuksia hänellä oli
hallussaan? Tällöin Mac Namara hätkähti, sieppasi hattunsa ja kiiruhti
suoraa päätä asianajajan konttoriin, johon hän pääsi omalla
avaimellaan. Oli jo niin valoisaa, että hän osasi lukea kassakaapin
yhdistelmälukon kirjaimet, ja hän ryhtyi kiireen vilkkaa penkomaan ja
tutkimaan papereita toivoen, ettei Struve sentään olisi ottanut
mukaansa sitovia todistuksia. Kesken kaiken hän oli kuulevinaan
epäilyttävää ääntä viereisestä huoneesta, mutta kun ei mitään
tapahtunut, otti hän revolverinsa esille ja pani sen eteensä
kassakaapin laudalle sopivan matkan päähän ja jatkoi sitten
tutkimustaan käyden hetki hetkeltä yhäti levottomammaksi. Hän oli
häärännyt näin jonkun aikaa, kunnes hän kuuli takaansa heikkoa rapinaa,
liian heikkoa herättääkseen pelkoa, mutta silti kyllin voimakasta
saamaan hänet keskeyttämään puuhansa ja kääntämään päänsä. Avoimessa
ovessa seisoi Glenister tarkaten hänen hommiaan.
Mac Namaran ällistys oli niin väärentämätöntä, että hän hypähti
jaloilleen ja vaistomaista mielijohdetta noudattaen paiskasi
kassakaapin oven kiinni kätkeäkseen sen sisällön vierailta katseilta.
Tällöin hän ei ehtinyt muistaa, että revolveri jäi oven taakse, ja
vaikka ovi ei ollutkaan lukossa, olisi silti tarvittu vaarallinen,
niin, ratkaiseva silmänräpäys, ennenkuin sen olisi saanut jälleen auki.
Miehet tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä ja uhkaavina ja heidän
katseensa leikkasivat toisiaan kuin säilänterät. Vanhemman piirteet
ilmaisivat uhmaa, nuoremman ilmeistä luki vannoutunutta ja taipumatonta
vihaa. Mac Namaran ensimmäistä ällistystä oli seurannut tyyneys ja
valppaus ja hän oli sikäli siis vaarallinen, vihamiehen näkeminen oli
sen sijaan saanut Glenisterin pois suunniltaan ja hänen aikeensa oli
selvästi esillä hänen piirteissään.
Siinä hän seisoi vaatteet ryvettyneinä, posket ja kaula kolmen päivän
vanhan parransängen peitossa, hiukset märkinä ja ihoon liimautuneina,
vasen kylki loan tahraamana. Punainen naarmu kulki otsasta poskelle,
silmien alla oli syvät uurteet ja suupielten hermostunut
nytkähteleminen ilmaisi hänen voimakasta, sisäistä jännitystään.
"Nyt olen tullut viimeiseen näytökseen, Mac Namara, ja me saamme
järjestää keskinäiset asiamme mies miestä vastaan."
Mac Namara kohautti olkapäitään.
"Teillä on ylivoima. Minä olen aseeton."
Kullankaivajan kasvoille levisi iloinen ilme ja hän naurahti
äänettömästi.
"Ah, se on melkein liian hyvä uutinen tuntuakseen todelta. Minä olen
uneksinut jostakin sellaisesta ja kaivannut hetkeä, jolloin saisin
tuntea kurkkunne kourissani, olen kaivannut sitä siitä saakka kun
ensimmäisen kerran teidät näin. Tämä tunne on juurtunut minuun niin
lujaan, etten voisi enää tuntea tyydytystä teidän ampumisestanne.
Oletteko te koskaan tuntenut sellaista? No niin, minä aion pusertaa
teistä hengen näillä paljailla käsilläni."
Mac Namara suoristihe asentoon.
"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua
ole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa,
mistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt."
Hän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille
hänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa
tekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja
hartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että
tässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman
notkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin
hän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa
ja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.
"Riisukaa takkinne", virkkoi nuori mies. "Kääntykää nyt tänne päin.
Hyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista
puhuessanne."
"Minä aion tappaa teidät", murahti Mac Namara.
Glenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa.
Miesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac
Namaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he
silti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa
ja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa
aiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen
tällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan
tunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa
loppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli
heille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he
olivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille
molemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.
Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara
tähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi
hänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja
notkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän
liikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat
jaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman
painon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset
ja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen
saavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran
suulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat
korkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa
hänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen
iskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun.
Hän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin
jaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta
toinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua
tuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat
murtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti
tointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja
tarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn
ympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla
voimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja
putosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin
guttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja
tavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että
vastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen
ranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen
vasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten
päästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja
äärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja
toiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat
puhjeta ja lihakset lamaantua.
Miehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla
kylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis
ruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja
raudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot
intohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa
hirvittävään otteluun.
Miehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat
väliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He
kompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja
nousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin
keuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti
hänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat
inhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä
ja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun.
Konttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta.
Miesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi
paljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin
hihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa
olivat kuin tunteettomia koneita.
Vähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä
Glenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat
kaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista...
Glenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi
pysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän
ei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan
nujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka
repi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut
lapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä
kasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei
noudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät
vain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani
koko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä
temmeltänyt.
Tämän taistelun kestäessä oli alakerroksen myymälästä muuan
paljaspäinen mies syössyt kadulle ja kohdattuaan siellä erään kävelijän
tämän parissa rientänyt takaisin portaille. Se pieni vene, jonka
Glenister oli nähnyt merellä, oli samoihin aikoihin sivuuttanut
onnellisesti rantahyrskyt ja sen kolme matkustajaa kahlasi nyt märässä
hiekassa pääkadulle päin Bill Wheaton etunenässä. Hänen seurassaan oli
kaksi kookasta miestä, joilla ei ollut minkäänlaista kantamusta.
Kaupunki oli herännyt auringon mukana, joka valoi kuparinhohdettaan
merenrantaan. Tuomari Stillman ja Voorhees tulivat hotellistaan ulos ja
pysähtyivät katselemaan vaunujonoa, joka rämisten ja kulkushelinöin
saapui hitaasti kadun toisesta päästä. Vaunuista helotti sinisiä
sotilastakkeja varhaisen aamuauringon vinoissa säteissä. Jono oli
matkalla Midakseen.
Tundroilla yhä vallitsevasta sumusta sukeltautui esiin kaksi hevosta.
Ne näyttivät epätodellisilta ja muodottomilta. Toisen selässä istui
nainen ja toisen muuan surkean näköinen olento, joka huojui hevosen
liikkeitten mukaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääntämät ja hän
piteli molemmin käsin kiinni satulan nupista.
Kohtalo tuntui näkymättömällä kädellä järjestäneen näytelmän viimeisen
kohtauksen kuljettamalla sen päänäyttelijät lähelle samaa rantaa, jolla
he olivat ensimmäisen osansa esittäneet.
Molemmat ratsastajat joutuivat tuomarin ja komissaarin eteen. Nämä
hämmästyivät heidät nähdessään, mutta samassa hetkessä kun ratsastajat
kiristivät ohjaksia, tuli joku kiireesti ulos viereisestä käytävästä,
jonka takaa kuului äänekästä melua ja temmellystä.
"Tulkaa apuun -- pian --!" hän huusi heille.
"Mikä on hätänä?" kysyi Voorhees.
"Murha! Mac Namara ja Glenister surmaavat toisensa!" Hän syöksyi
jälleen portaille Voorhees kintereillään ja tuomari perässä. Ylhäältä
kuului heikkoa äjellystä.
Pelaaja kääntyi puhuttelemaan niitä kolmea miestä, jotka par'aikaa
juoksivat rannalta paikalle, ja kun hän tunsi Wheatonin, huudahti hän
tälle:
"Irroittakaa jalkani. Leikatkaa nuorat poikki. Pian!"
"Mistä on kysymys?" kysyi lakimies, mutta kun hän kuuli Glenisterin
nimen, syöksyi hän tuomarin perässä taloon antaen toisen seuralaisensa
tehtäväksi päästää ratsastaja vapaaksi. Nyt kuului taistelun temmellys
selvemmin ja kaikki tunkeutuivat ovelle, Helenekin, huolimatta veljensä
kehoituksista pysyä loitolla.
Hän ei voinut koskaan tarkalleen muistaa, kuinka hän tuli portaille,
sillä häntä tuntui ohjaavan hypnoottinen voima, joka pakottaa ihmistä
vastoin tahtoaankin rientämään järkyttävän tapahtuman todistajaksi. Kun
hän saapui huoneeseen, kauhistui hän nähdessään kahden raivoavan
ihmisolennon raastavan toisiaan kuin pedot, repaleisina, verta
vuotavina, sirpaleitten keskellä. Kaikki irtain, mikä huoneessa oli ja
mikä voi särkyä, oli tuhottu kuin raskaan jyrän rusentamana.
Vielä tänä päivänä puhutaan Alaskan rajojen ulkopuolellakin tästä
taistelusta, missä tahansa kokoonnutaankin leirivalkean ympärille, ja
vaikka monet epäilevät jutun todenperäisyyttä, on silti toisia, jotka
näkivät tapahtuman kulun ja voivat valalla vakuuttaa sen todeksi. He
sanovat, että tämä taistelu oli kuin kahden uroshirven ottelua
paritteluaikana, vaikka vieläkin hirveämpää, sekä vakuuttavat, että
näiden kahden kaltaisia miehiä ei ollut nähty maassa Vitus Beringin
aikojen jälkeen, sillä heidän vihansa oli saavuttanut sellaisen muodon,
että toisen kosketuskin jo pani heidät täydelliseen raivoon ja lisäsi
heidän voimansa vallan yliluonnolliseen mittaan. Totta on myöskin,
ettei kumpikaan taistelijoista huomannut, että huone oli pian täynnä
katselijoita, tai kuullut näitten huutoja, ei edes, kun
poliisikomissaari tunkeuduttuaan täyteen sulloutuneen oven kautta
heittäytyi lähemmän taistelijan kimppuun, joka sattui olemaan
Glenister. Se sattui hetkellä, jolloin molemmat miehet seisoivat
alallaan käsivarren päässä toisistaan tuijottaen toisiinsa vihaa
säihkyvin katsein ja voimakkaasti läähättäen.
Kerran pitkiä käsivarsiaan heilauttaen Glenister sinkosi kutsumattoman
häiritsijän kimpustaan niin rajusti, että tämä lennähti päin
kassakaappia ja vaipui tiedottomana lattialle. Taistelijat eivät
huomanneet tätä välikohtausta, vaan jatkoivat kuolettavaa
painiskeluaan. Mac Namaran suusta valui kuolaa kuin kuolemaa tekevältä
ja jokainen uusi ponnistus pusersi hänestä läähättävän voihkaisun.
Helene kuuli itsensä huutavan: "Estäkää heitä! Estäkää heitä!" Mutta
kukaan ei näyttänyt pystyvän sekaantumaan taisteluun. Hän kuuli
veljensä mutisevan jotakin ja hengittävän yhtä raskaasti kuin
ottelijatkin, ja hänen ruumiinsa liikkui painiskelijoitten liikkeitten
tahdissa. Tuomari oli tuhkanharmaa, tylsä, avuton.
Mac Namaran hädänalainen tila oli selvinnyt hänen vastustajalleen, joka
nyt ryntäsi hänen kimppuunsa janoten lähestyvää voittoa. Mutta nuoren
miehen lihakset tottelivat perin hitaasti tahdon käskyjä, hänen
kylkiluunsa tuntuivat katkenneilta, hänen selkänsä voimattomalta ja
säärten sisäpinnalla tuntuivat suonet sykkivän haljetakseen. Kun he
jälleen iskivät yhteen, kohotti Mac Namara oikean kätensä ja tarrasi
vastustajaansa kasvoihin upottaen sormensa kynsien lailla hänen
poskiinsa ja pakotti hänen leukansa aukenemaan ja taivuttaen samalla
päätään taaksepäin hän keskitti kaikki voimansa silpoakseen
vastustajansa kasvot. Glenister tunsi jo leukojensa antavan perää ja
heittäytyi sen vuoksi hänkin taaksepäin ja irroittautui hänen
otteestaan. Mac Namara keräsi heikontuvat voimansa ja syöksyi
kassakaapin luo, jonka kannella oli Glenisterin revolveri. Vaisto
varoitti Glenisteriä vaarasta, sanoi hänelle, että vihollinen oli
etsinyt tämän viimeisen mahdollisuuden pelastua, ja samalla hetkellä
kuin nuori mies näki hänen kääntävän selkänsä ja ojentavan kätensä
siepatakseen revolverin, hypähti hän kuin pantteri eteenpäin, tarttui
Mac Namaraa vyötäisistä ja oikealla kädellään ranteesta. Ensimmäistä
kertaa koko taistelun aikana he olivat nyt tällaisessa asennossa, ja
Glenister äkkäsi heti, minkä edun toisen petollinen menettely oli
hänelle suonut, huomasi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt ja
että voiton hetki oli lähellä.
Tämä kuvaus on vaatinut pitkän ajan, mutta kaikki oli silti tapahtunut
niin nopeasti, etteivät sotamiehet vielä olleet ehtineet ovelle saakka.
Lähinnä seuraavista tapahtumista on kerrottu monella tavalla, sillä
katselijoista vain Kid oivalsi, mille asteelle taistelu nyt oli
kehittynyt. Toiset väittävät, että Glenisterin valtasi kuolemantuska,
joka paisutti hänen suunnattomat voimansa kaksinkertaisiksi, toiset
taas, että Mac Namara menetti voimansa tyystin rangaistukseksi
petoksestaan, mutta niin ei ollut laita.
Glenister työnsi vioittuneen kätensä Mac Kamaran niskan taitse hänen
rinnalleen, joten tämän pää pusertui hänen kainaloonsa kumaraiseen
asentoon. Oikealla kädellään Glenister tarttui vastustajansa ranteeseen
läheltä revolveria. Hän oli siten saanut otteen, jota ei toinen voinut
murtaa. Nyt seurasi ratkaiseva voimien mittely.
Molempien ottelijoiden ruumis jäykistyi kuin kiveksi. Kaikki voimansa
jännittäen Glenister taivutti oikeaa kylkeään taaksepäin, ja nyt syntyi
taistelu revolverista, joka sitä pitelevien käsien heilahdusten mukaan
liikkui ylös ja alas; sen piipunsuu piirsi ilmaan merkillisiä kuvioita.
Mac Namara rimpuili ja koetti päästä irti, mutta hän oli liian lähellä
kassakaappia eikä voinut liikkua, ja hänen päänsä oli yhä siinä
kumaraisessa asennossa, johon Glenisterin vasen käsi oli sen
puristanut. Hän ponnisteli niin että hengitys salpautui hänen
kurkkuunsa. Kaikesta huolimatta hänen oikea kätensä taipui verkalleen
taaksepäin. Hänen jalkansa siirtyivät hieman paikaltaan, ja veri
tunkeutui hänen silmiinsä, mutta hän tunsi, että niissä pitkissä
sormissa, jotka pitelivät hänen kättään ruuvipuristimessa, oli sitä
vuorenlujuutta ja vastustamatonta nuorekasta voimaa, joka ei tunne
tappion mahdollisuutta. Hitaasti, tuuma tuumalta vääntyi tuon kookkaan
miehen käsi taaksepäin ja hänen huohottava hengityksensä ilmaisi, millä
hirveällä hinnalla se tapahtui. Revolverin piippu teki puoliympyrän
kuvion ilmassa, ja miesten kädet alkoivat vääntyä vasemmalle Mac
Namaran leveän selän sivuitse. Yhä hän ponnisteli vastaan, mutta kaikki
oli turhaa. Hän koetti laukaista revolverin, mutta hänen sormensa
puristivat sen perää niin tiukasti, ettei hän voinut liipaisinta
koskettaa. Sitten Glenister alkoi vääntää kättään ylöspäin.
Miesten repaleisten vaatteitten alta näkyvä valkoinen iho oli
jännittynyt isoiksi lihassolmuiksi, jotka milloin kovenivat milloin
höltyivät. Helene, joka mykkänä ja kauhistuneena katseli tätä
näytelmää, tunsi, kuinka veljen sormet tapailivat hänen olkapäätään,
kuuli, kuinka tämä läähätti, ja näki, että tämän kasvot hehkuivat
kiihtymystä, kun hän mutisten käsittämättömiä ammattisanoja tarkkasi
taistelun kulkua.
Nyt nähtiin Glenisterin hieman kyyristyvän ja sitten jälleen
suoristuvan kuin kaikilla voimillaan työntäen jotakin raskasta esinettä
edessään. Vallitsevassa hievahtamattomassa hiljaisuudessa kuultiin
napsahdus kuin tikun katkeamisen aiheuttama. Sen jälkeen kuului korvia
särkevä pamaus ja voimakkaan miehen äänekäs parahdus. Mac Namara
lysähti polvilleen ja kaatui avuttomana suulleen, ikäänkuin kaikki
hänen kookkaan ruumiinsa luut olisivat muuttuneet vastustuskyvyttömäksi
massaksi. Hänen voittajansa hoippui takaperin vastakkaiselle seinälle,
laahaten jalkoja perässään sirpaleitten keskellä, kädet ojossa kuin
peläten kaatuvansa -- uupuneena, sokeana, ruudinsavun mustaamana, mutta
yhä julmasti riemuiten saavuttamastaan voitosta.
Tuomari Stillman huusi hermostuneena:
"Vangitkaa hänet! Pian! Älkää päästäkö häntä karkuun!"
Nyt vasta Glenister äkkäsi, että huone oli täynnä katselijoita. Hän
kohotti päänsä ja tuijotti voittonsa todistajiin sekä läähätti:
"Minä voitin petturin ja -- minä nitistin hänet -- paljailla
käsilläni."