Puolta tuntia myöhemmin syöksyi toinen hevonen hurjaa laukkaa pimeästä
ja pysähtyi majatalon oven eteen. Ratsastaja, jonka vaatteet olivat
ylt'yleensä lokaiset, hypähti kerkeästi maahan ja riuhtaisi oven auki.
Hän näki ensimmäisen huoneen täydellisessä epäjärjestyksessä, tuolit
kumollaan ja rikkoutuneina ja pöydän vieressä särkyneen lampun
öljylätäkössä. Hän huusi lujalla äänellä, mutta kun ei saanut
vastausta, sieppasi hän käteensä kynttilän ja syöksyi vasempaan
huoneeseen. Täällä hän näki vain tyhjät vuoteet. Hän pyörähti takaisin
ja meni vastapäätä olevaan huoneeseen. Siellä paloi lamppu sohvan
vieressä ja sohvalla virui Struve silmät puoliummessa ja raskaasti
huohottaen. Glenister huomasi verilätäkön hänen jalkojensa kohdalla ja
särkyneen ikkunaruudun. Hän pani pois kynttilänsä ja kumartui
puhuttelemaan haavoittunutta.
Kun ei vastausta kuulunut, lujensi hän ääntään ja toisti äskeiset
sanansa. Raivoissaan hän sitten ravisteli kaikin voimin taintunutta
miestä, kunnes tämä säikähtyneenä huudahti:
"Minä kuolen -- ah, minä kuolen!"
Nuori mies kohotti hänet istumaan ja lähensi kasvonsa aivan hänen
silmiensä eteen.
"Minä olen Glenister. Olen tullut noutamaan Heleneä -- missä hän on?"
Struven tylsästi tuijottaviin silmiin tuli ilme, joka osoitti, että hän
tunsi Glenisterin.
"Tulette liian myöhään -- minä kuolen -- ja minä pelkään."
Glenister ravisteli miestä vielä kerran.
"Missä Helene on?" hän toisti kysymyksensä, kunnes hänen onnistui saada
haavoittunut tajuamaan, mistä oli kysymys.
"Kid vei hänet mukanaan. Kid ampui minut." Sitten hän koroitti ääntänsä
niin että koko huone tuntui täyttyneen kauhulla. "Kid ampui minut ja
nyt minä kuolen."
Hän yski verta, ja Roy pani hänet jälleen makaamaan. Ei ollut siis
tapahtunut erehdystä, hän oli tosiaankin tullut liian myöhään.
Kidin kostoa siis.
Sillä tavalla hän oli iskenyt. Kun hän ei uskaltanut tulla silmä silmää
vasten, oli hän tunnottomasti anastanut naisen saaliikseen. Roy tunsi
ruumiillista pahoinvointia, joka oli riistää häneltä voimat tyystin.
Silloin hänen katseensa osui läpimärkään kaulaliinaan, jonka Helene oli
ottanut veljensä kaulasta. Hän sieppasi sen lattialta ja
raivonpuuskassaan hän repi sen sormissaan palasiksi kuin märän
silkkipaperin.
Pian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon
tallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei
vielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät
ratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni
talon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille.
Täällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän
ratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että
nämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan
ja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja
kaupungin välissä.
Tapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän
osannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä
ajatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan
sekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin.
Kuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin
mistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid -- hän saisi hänet
kiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui
sellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi
koettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut
enää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin
aiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin
syvälle!
Tien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä
uuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka
he laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa
vasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin
pahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi
äänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja
vihollistensa suuhun.
Päivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten
säteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä,
ja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän
tiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän
uupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin
lopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen.
Nuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen
ruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ
oli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin
tarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti
hänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan
käsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen
kohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta
aamuhämärästä.
Royn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään
auringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut
loppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja
silti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä,
katse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia
ajatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.
Hän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada
takaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä.
Hän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan
minkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut
milloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt
kuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli
epäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli
taistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että
oli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen
suorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota
jumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.
Hänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi
seikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac
Namaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä
selvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen
laskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän
viitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac
Namaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies
oli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja
salaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin
vaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon
ratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä
päättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen
-- Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa
hänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä
oli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti,
palaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen
tulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.
Hän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti
vielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa
ilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät
kohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman
suussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut
Sledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa
siitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät
kuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee
valtameren pinnalla.
Hän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä
huomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten
kenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi
pelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan
mies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan,
mutta jatkoi sitten matkaansa.
Glenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata
sieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen
hänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti
miehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä.
Inhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei
uskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten
olemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa
vielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja
hän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää
nuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle
jonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että
asialla on kiire.
Varustautuessaan edellisenä iltana ratkaisevaan taisteluun oli hän
vaihtanut nahkasaappaansa 'muklukseihin', vedenpitäviin, kevyihin ja
notkeihin jalkineihin, jotka on tehty hylkeen- ja valaannahasta. Hän
saattoi sen vuoksi liikkua yhtä äänettömästi kuin mokkasiineilla. Kun
hän ei löytänyt taskuistaan paperia eikä kynää, sysäsi hän konttorin
ulko-ovea ja huomasi sen olevan avoinna. Hän astui sisään ja kuunteli
sekä meni sitten kirjoituspöydän ääreen, jolla oli kirjoitustarpeita,
mutta silloin hän kuuli jotakin rapinaa Struven yksityishuoneesta.
Huoneessaolija ei varmaankaan ollut, kuullut hänen pehmeitten
jalkineittensa ääntä. Roy aikoi jo poistua varpaisillaan samaa tietä,
jota oli tullutkin, mutta silloin hän kuuli miehen sisähuoneessa
rykäisevän. Näissä vaistomaisissa äännähtelyissä ihmisääni säilyttää
luonnollisen kaikunsa paremmin kuin puhuttaessa. Glenisterin piirteet
ilmaisivat äkkiä merkillistä jännitystä. Hän läheni varovasti huoneita
erottavaa seinää. Se oli puukehyksinen lasiseinä, jonka ruudut oli
himmennetty miehen korkeudelle saakka. Glenister nousi tuolille ja
saattoi sillä tavalla silmäillä sisähuoneeseen. Muuan mies oli
polvillaan suuren paperikasan keskellä avatun kassakaapin edessä, jonka
laatikot ja komerot oli vedetty ulos ja niiden sisältö pengottu esiin.
Glenister hypähti jälleen lattialle, tarttui revolveriinsa ja laski
kätensä hiljaa ovenripaan ja väänsi sitä sitten lujin sormin. Hänen
kostonsa oli tullut häntä puolitiessä vastaan.