Palattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa
pimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja
katuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä
he pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin
hattujensa reunaan.
Heidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran
hetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla
rautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan
muistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja
voihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua.
Yöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja
voihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa
sammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.
Varhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi
sille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä
iltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle,
kun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja
hän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin
luulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja
pumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään
ison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan
kiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden
tunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta
samanlaisesti varustettua miestä.
Lämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri
saanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä
päänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa,
jottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää
permantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa
näyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen
sisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään
ja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä
koholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa.
Veturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi
takaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla
käsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:
"Älkää tähdätkö tuolla tavalla mahaani!"
"Hahahaa!" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. "Leikkiäkö
laskette, pojat?"
"Ei tämä ei ole leikkiä", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen
naamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.
"Leikkiäpä tietenkin", intti saappaaton. "Sen täytyy olla, sillä täällä
ei ole mitään varastettavaa."
"Pankaa vaatteet yllenne ja lähtekää matkaan. Emme aio tehdä teille
pahaa."
Miehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen
ja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi,
uhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun
mekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän
ponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja
huokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä,
nämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän
tavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin
lähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä
valitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä
kiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.
Simms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan
vaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää
piippua takkinsa suojassa.
"Onko dynamiitti matkassa?" kysyi vanhus.
"Totta toki. Sillä määrällä voisi varustaa vaikkapa sota-aluksen."
Junan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen -- veturista
sinkoutuneet kipinät -- myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi,
istuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla
äänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina,
miesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka
uskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.
"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä
yönä", sanoi Dextry.
"Minun taisteluni on jo voitettu", vastasi Glenistér.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä
Midaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni
vastaan ja voitin."
"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään", huomautti
Dextry kuivasti. "Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito
ennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle
guttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin
niitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin."
"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja
että hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta
minä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan
erämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut
huomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan.
Olen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä
on vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina."
"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan
huomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi.
Olet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun
asiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen
kanssa."
"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac
Namara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee
kaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä
hän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti
minussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani --
elintavoistani --."
"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä
milloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi."
"En luota harakiriin", nauroi Glenister.
"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa
tahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon
hotellissa, ja -- totisesti -- sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä
hevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä
sulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni
rauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä
ensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli
kelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään -- mutta sinä olit
kaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit
sitruunan liemeesi -- ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan
sen hyvin."
Glenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle.
Lähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti
sykkimään.
"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän
onnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?"
"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen
saanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä
olen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta
minä pidän enemmän lännestä."
Yhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin
sitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet
keskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos
oli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman
periaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti
puolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja
naljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka
aiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.
Kun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat
johtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja
antoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.
"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti.
Jakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin
mahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on
odotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja
hyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä
he ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät
vastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin."
Dextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän
ympärillään, ja sanoi:
"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan
asemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja
minä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole
suuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on
miehuutensa..."
Glenister keskeytti hänet:
"En luovu etuoikeudestani. Kas niin -- joka mies paikalleen."
Miehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi
paikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.
"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he
saavat sinut kiinni -- niin Jumala heitä armahtakoon!"
Siten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi
yksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön
taskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli
dynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli
sytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän
pani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.