Glenister ei tuhlannut aikaa, kun hänen vieraansa oli poistunut, vaan
sammutti lampun, sulki ovet ja lähti jatkamaan yöllisiä seikkailujaan.
Myrsky lausui hänet tervetulleeksi niin väkivaltaisesti, että häneltä
oli hengitys salpautua, ja sade suomi häntä niin että ihoa kirveli. Hän
ajatteli huolestuneena Cherryä, jonka täytyi uhmata tällaista säätä ja
yön tuhansia vaaroja. Hänen täytyisi yhtä urheasti ja hymyillen kuin
tyttökin suorittaa osansa!
Kaiken lisäksi oli uusi ja salaperäinen vaara ilmestynyt viimeksi
kuluneen tunnin aikana. Olisiko Kid kenties lemmenkade hänelle Cherryn
takia? Ei, varmaankaan ei. Mikä siis oli hänen vihansa syy?
Rajuilma oli todennäköisesti pakottanut hänen vainoojiaan hakemaan
jossakin suojaa, sillä kadut oli jätetty myrskyn temmellyspaikoiksi.
Hän kulki varovasti, mutta silti nopeasti ja löysi eräitä taloja,
joissa poliisit olivat käyneet ennen häntä ja joissa nyt oli vain
pelästyneitä vaimoja ja lapsia. Joitakin vigilantteja oli siten saatu
vangiksi, koska luonnonvoimien raivo oli estänyt hälyytystä toisiin
taloihin. Ne, joita Glenisterin onnistui varoittaa, pukeutuivat
kiireesti, ottivat pyssynsä ja painautuivat myrsky-yöhön jättäen
jälkeensä tyhjän talon ja itkevät vaimonsa. Suuri taistelu oli
alkamassa.
* * * * *
Aamun koitteessa kerääntyivät jäljellä olevat vigilantit suureen
tyhjään makasiiniin, ja siellä sadateltiin lyhtyjen käryävässä valossa
Mac Namaraa. Kun päivä alkoi punata itäistä taivaanrantaa, saapuivat
paikalle pyörremyrskyn lailla Dextry ja Simms. He toivat terveisiä
Cherryltä, mikä kevensi tavattomasti Glenisterin huolten taakkaa.
"Siinä vasta on tyttö", kehaisi Dextry vääntäessään vettä vaatteistaan.
"Hän oli puolikuollut päästessään meidän luoksemme, ja nyt hän odottaa
myrskyn taukoamista palatakseen kaupunkiin."
"Idässä seestyy", pakisi Simms. "Tiedättekö, minä alan tulla
luuvaloiseksi eikä jäävesi enää tunnu oikein miellyttävältä."
"Mikä on nyt työsuunnitelma?" kysyi Dextry tovereiltaan. "Milloinka se
juontenpunoja hirtetään? Minusta tuntuu, että meitä on täällä
riittävästi päteviä miehiä, jotta niiden avulla voisimme tehdä nuuskaa
koko seurasta, hävittää Nomen kartalta ja aloittaa uuden rakentamisen."
"Luulen, että on parasta vielä pysyä alallaan ja odottaa tapahtumien
kehitystä", vastasi Glenister. "Kukaan ei voi tietää, mitä uusi päivä
tuo mukanaan."
* * * * *
Aamun valjetessa myrsky vaimeni jättäen jälkeensä pilvimöhkäleitä,
jotka uhkaavina väijyivät valtameren reunoilla. Ilmanennustajat
väittivät syyspäiväntasausmyrskyjen olevan tulossa.
Mac Namaran konttorissa oli kiireistä touhua, yksi tuli ja toinen meni.
Päällikkö itse istui tuolissaan ja poltti tuhottoman määrän sikareja.
Hänen isoilla kasvoillaan oli ruma ilme ja hänen silmänsä katselivat
sinisen savupilven läpi terävästi niitä, joita hän puhutteli.
Voorheesin kanssa oli ollut myrskyinen kohtaus, ja Mac Namara oli
upottanut hänet haukkumasanoihin, sillä hän oli iki raivoissaan tämän
epäonnistumisesta.
"Te ette kelpaa edes lampaita paimentamaan. Kolmekymmentä miestä on
toimessa koko yön, ja mikä on tulos? Tusina paksupäitä kullankaivajia
on saatu kiinni. Te pyydystätte nokikanoja ja päästätte jalorotuiset
linnut käsistänne. Minä haluan Glenisterin telkien taa, mutta te
annatte hänen pujahtaa sormienne lomitse. -- Nyt on alkanut taistelu
elämästä ja kuolemasta. Te olette turmellut kaikki tyyni. Olisipa
minulla apumies, jolla olisi järkeä edes sinapinsiemenen verta, olisipa
tottavieköön saalis nyt hallussani, mutta te olette ollut senkin
juuttaan poropeukalo alusta saakka. No, pankaa nyt vankien mukaan joku
urkkija ja koettakaa saada ne puhumaan. Tarjotkaa heille mitä tahansa.
Ja nyt, ulos ja hyvästi!"
Sitten hän kutsui puheilleen erään poliisin ja tiedusteli tältä
yöllisen etsiskelyn vaiheita ja huomautti lopuksi:
"Jotakin petosta on tapahtunut. Joku on varoittanut heitä."
"Kukaan muu ei ole käynyt Glenisterin asunnon lähellä kuin neiti
Chester", vastasi mies.
"Kuka?"
"Tuomarin sisarentytär. Me otimme hänet erehdyksessä kiinni."
Tuntia myöhemmin pyysi eräs niistä poliiseista, jotka olivat
Voorheesin'kanssa olleet kahvila Pohjolassa, päästä puheille ja hän
sanoi Mac Namaralle:
"Esimieheni ei tahdo uskoa minua, mutta minä näin neiti Chesterin
tanssisalissa eilen illalla Glenisterin seurassa. Hän lienee
ilmoittanut tälle, että vaanimme häntä, muuten hän ei olisi voinut sitä
tietää."
Mac Namara ei virkkanut mitään hänen ilmoituksensa johdosta, mutta
jäätyään yksikseen hän alkoi mitellä huoneensa lattiaa raskain askelin,
ja hänen ilmeensä muuttui yhä julmemmaksi ja karummaksi.
"Vai niin ovat asiat! Taistelu mies miestä vastaan siis. Hyvä on, herra
Glenister, tämä maksaa henkenne ja sitten -- neiti Helene, te saatte
maksaa viulut."
Hän mietti huolellisesti uusia suunnitelmia. Juoni juonta vastaan.
Ellei hän kykenisi kilpailemaan noiden kullankaivajien kanssa ja
tuhoamaan heidät perin pohjin, ansaitsisi hän hävitä pelin. Kun tyttö
nyt ajoi heidän asiaansa, halusi hän käyttää tätä välikappaleena vielä
kerran ja katsoa, kuinka hyvin hän vastaisi hänen odotuksiaan. Yleinen
mielipide ei suvainnut liian voimakkaita otteita, ja vaikka hän ei
ollutkaan eilen mennyt valtuuksiensa ulkopuolelle, ei hän silti
uskaltanut mennä paljoakaan pitemmälle kuin jo oli menty. Täytyi
turvautua viekkauteen. Hänen täytyi houkutella vihollisensa astumaan
lain rajapyykkien yli ja hänen loukkuunsa. Helene oli kerran vienyt
viestin, hän saisi tehdä sen toistamiseenkin.
Hän kiiruhti tuomari Stillmanin puheille. Hän esitti tapahtumat niin
ovelassa muodossa, että tuomarin epäilevä kummastus pian vaihtui vihaan
ja pelkoon, ja hän kutsutti sisarentyttären luokseen. Tämä tuli
kalpeana ja sanatonna, sillä hän oli jo kuullut heidän kovaäänisen
keskustelunsa. Vanhus syyti hänelle äkeitä moitteita. Mac Namara seisoi
äänettömänä vieressä. Tyttö kuunteli täysin tyynenä, kunnes eno sanoi
jotakin Glenisteristä, mitä hän ei voinut sietää.
"Vaiti! En halua kuulla enempää!" huudahti hän kiivaasti. "Minä
varoitin häntä, koska sinä halusit tuhota hänet, vaikka hän oli
pelastanut meidät. Siinä kaikki. Hän on kunnon mies, ja minä olen
hänelle kiitollinen."
Teennäisen avomielisesti Mac Namara puuttui puheeseen.
"Itse mielestänne te tietenkin toimitte niinkuin tulikin, mutta
teollanne tulee olemaan kauheat seuraukset. Täällä syntyy kapina,
verenvuodatus ja taivas tiennee mitä. Kaikkea tätä estääkseni minä
halusin hajoittaa heidän yhdistyksensä. Kuukauden pituinen vankeus
olisi riittänyt, mutta nyt he ovat tarttuneet aseihin ja pitävät
itseään taisteluvalmiina, ja ensi yönä syntyy ottelu."
"Ei, ei!" huudahti Helene. "Koettakaa estää väkivaltaisuudet."
"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden.
Olen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä
lähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli
heitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät
sokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan.
Ensi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia."
Tämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla
hän tuumi itsekseen:
"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin
mahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois
suunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He
lähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman
asuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan
maille."
"Herra poliisikomissaari", sanoi hän kätyrilleen, "minä haluan, että te
kaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja
asestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei
pieni veripisara pyörrytä -- tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän
tullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy
tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö
suorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos
epäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti."
"Miksette turvaudu sotaväkeen?" uskalsi Voorhees huomauttaa.
"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun
sotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis
poistumaan." Mac Namara hymyili uhkaavasti.
Helene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle
Glenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja
vahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä
vakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun
ja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä
murhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä
kuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli
ollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja
päästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu
sitten tulisi... Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi
varoituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin
uhalla.
Eikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä.
Vaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston
tietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin -- olisipa hän mies! Mutta
hän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten
lausetta Struvesta: "pullo viiniä ja kauniit naiskasvot". Se muistutti
myöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän
oli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset.
Jos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan
yhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa,
jos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä
enemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa
ehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi
mahdollisuus, ja se olikin ainoa.
Hänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen
edessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila
Pohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä
salaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti
loitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty
rikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja
hermojensa ärtyvän.
* * * * *
Struve kääntyi tuolissaan, kun hänen yksityiskonttorinsa ovi aukeni,
mutta nähdessään kynnyksellä harmaasilmäisen tytön hän nousi ketterästi
ylös.
"Tulen noutamaan niitä papereita", sanoi Helene.
"Tiesin, että tulisitte." Veri pakeni hänen poskiltaan, mutta syöksyi
seuraavassa sekunnissa niihin jälleen ja aina silmiin saakka. --
"Sovimme siis kauppahinnasta?"
Helene nyökkäsi.
"Antakaa ne minulle ensin."
Struve naurahti epämiellyttävästi.
"Keneksi minua luulette? Minä kyllä täytän sopimusosani, jos te
täytätte omanne. Mutta aika ja paikka eivät ole siihen sopivat. Ilmassa
on rauhattomuuden tuntua ja minun on valmistuttava yötä varten. Tulkaa
takaisin huomenna kun kaikki on ohi."
Mutta juuri seuraavan yön pelko oli saanutkin tytön antautumaan Struven
valtaan.
"Minä en tule milloinkaan takaisin", sanoi Helene, "oikku pakottaa
minua silmäilemään papereita jo tänään -- tämän ainoan kerran."
Struve tuumi hetkisen.
"No, tapahtukoon se siis tänään. Minä livistän karkuun kahakasta, minä
uhraan rippeetkin niistä velvollisuuksista, jotka minun tulisi hoitaa,
siksi että vereni hehkuu teihin ja että minusta tuntuu, että voisin
tehdä murhan sen takia. Sellainen olen enkä minä kursaile. Mutta minä
olen aina ollut sellainen. Me ratsastamme 'Kultaiseen rekeen'. Se on
soma majatalo viidentoista kilometrin päässä täältä Snake joen
varrella. Syömme siellä yhdessä päivälliset."
"Entä paperit?"
"Otan ne mukaani. Lähdemme tunnin perästä."
"Tunnin perästä", toisti Helene väsyneenä ja poistui.
Struve tarttui heti puhelimen kuulotorveen.
"Keskiöön. 'Kultaiseen rekeen' -- seitsemän soittoa. Haloo! Onko
Schortz? Täällä Struve. Onko talossa vieraita? Hyvä. Jos tulee, niin
ajakaa pois ja sanokaa, ettei ole tilaa. -- Se ei kuulu teihin. Tulen
sinne illansuussa, ja teidän täytyy siksi järjestää päivällinen
kahdelle. Kattakaa itse ja pitäkää kaikki valmiina. Hyvästi."
* * * * *
Glenisterin kirjeen yllättämänä Helene lähti tapaamaan Cherry Malottea
ja tällä kerralla hänen ei tarvinnut odottaa eikä häntä nyt otettu
vastaan halveksivin elein. Cherry oli nyt kietoutunut aran arvokkuuden
vaippaan. Kuunneltuaan vieraansa hajanaisesti esittämän tarinan, sanoi
hän lujasti:
"Älkää menkö hänen kanssaan. Hän on huono mies."
"Mutta minun täytyy. Näiden miesten veri huutaa minulle kostoa, ellen
ehkäise tämän murhenäytelmän syntyä. Jos asiakirjoissa on mitä epäilen
niissä olevan, on minulla kädessä ase enoani vastaan ja voin pakottaa
Mac Namaran luovuttamaan takaisin kaivokset. Sanoitte, että Struve
esitti teille koko suunnitelman. Näittekö minkäänlaisia todistuksia?"
"En. Toistan vain hänen sanojaan, mutta hän puhui monta kertaa niistä
papereista ja sanoi, että niissä oli määräys, jonka mukaan hänen tulisi
järjestää niin, että joku nostaisi kanteen kaivosten omistajia vastaan.
Hän kerskui, että enonne ja Mac Namara olivat hänen vallassaan ja että
hän voisi panettaa heidät vankeuteen petollisista vehkeilyistä. Siinä
kaikki mitä tiedän."
"Se on ainoa pelastusmahdollisuus", virkkoi Helene. "Midakseen
lähetetään sotaväkeä, ja teidän on mentävä varoittamaan vigilantteja."
Cherry kalpeni ja huudahti:
"Hyvä Jumala! Roy sanoi, että hän aikoi johtaa ensi yönä hyökkäystä
kaivoksiin."
He katselivat toisiaan kauhistuneina.
"Jos minä onnistun suunnitelmissani, teen kaikesta lopun -- kaikesta
vääryydestä ja kaikista rikoksista."
"Oletteko harkinnut, mihin vaaraan antaudutte?" kysyi Cherry. "Se mies
on peto. Teidän täytyy surmata hänet pelastaaksenne itsenne eikä hän
luovuta teille milloinkaan niitä papereita."
"Hänen täytyy", sanoi Helene uhmaavasta, "ja uskaltakoonpahan vain
minua hätyyttää! 'Kultainen reki' on yleisesti tunnettu majatalo,
siellä on isäntä, puhelin ja muita vieraita. Toimitatteko Glenisterille
tiedon siitä, mitä teille kerroin sotaväestä?"
"Sen teen. Te olette todella toimen tyttö. Odottakaa hetki." Cherry
otti tarjoilupöydän laatikosta pienen revolverinsa. -- "Älkää empikö
hetkeäkään tätä käyttää. Toivon teidän käsittävän, että olen pahoillani
siitä, mitä teille eilen sanoin?"
Kaupunkiin palatessaan Helene oivalsi kuin välähdyksenä, minkä
muutoksen kuluneet kuukaudet olivat hänessä tehneet. Oli totta mitä
Glenister oli sanonut, että tämä napaseutu vaikutti merkillisesti sen
asukkaihin. Mitä oli tullut siitä hienotunteisesta tytöstä, joka
vaaransi kunniansa ja maineensa ja sydämessään puolittain pelkäsi, että
hänen täytyisi ensi yönä surmata ihminen päämäärän saavuttaakseen.
Luonnonvoimat muovailivat häntä vastustamattomasti. Alkuvoimat eivät
olleet raaistuttaneet Royta läheskään niin nopeasti kuin häntä.
Sovittuun aikaan hän ja Struve ratsastivat kaupungista, Struve
puheliaana ja voitonvarmana, Helene äänettömänä ja jäätävän kylmänä.
Iltapäivällä kehittyivät idän taivaalle kertyneet pilvimöhkäleet
levottomuutta herättäviin mittasuhteisiin. Ne toivat mukanaan varhaisen
hämärän, ja kun ne repesivät, päästivät ne valloilleen rajuilman, joka
kaikissa muodoissaan kilpaili eilisen kanssa. Sen alkaessa saapui
asestettuja miehiä yksitellen takatietä Mac Namaran konttoriin, jossa
heidät piilotettiin mikä minnekin. Kun Mac Namara huomasi joukossa
jonkun tavallista hurjakatseisemman jätkän, vei hän tämän muista
loitommas ja antoi hänelle erikoismääräyksiä sekä kuvaili tarkoin erään
leveäharteisen kookkaan miehen, jolla oli valkoinen hattu ja
puolisaappaat. Vähitellen oli hänen satimessaan täysilukuinen miehistö,
jonka Voorhees oli haalinut kokoin kaupungin laitakujilta, ja kun
kaikki oli valmista, hymyili päällikkö tyytyväisenä tulokseen.
Kun hän tarkemmin tuumi asiaa, ei hän enää ollutkaan niin tyytymätön
edellisen illan tapauksiin, sillä ne olivat työntäneet hänen
vihollisensa juuri siihen, minne hän oli tahtonutkin, jolloin ne
ehdottomasti syöksyivät omaan turmioonsa. Hän ajatteli tyytyväisenä
sitä osaa, jota hän tulisi näyttelemään Yhdysvaltain sanomalehdistössä,
kun hämmästyttävä uutinen lähestyvän yön seikkailuista joutuisi suuren
yleisön tietoon. Puhuttaisiin tuomioistuimen jäsenestä, joka rohkeana
täytti velvollisuutensa hillittömän roskaväen uhkauksia pelkäämättä.
Kerrottaisiin toimitsijamiehestä, joka ajoi pakosalle yölliseen
hyökkäykseen valmistuneen rosvojoukon. Sellaista tultaisiin puhumaan.
Mitä sen jälkeen merkitsisikään, jos hän menisi valtuuksiensa
ulkopuolelle? Vaikkapa eräitä juoruja lähtisikin liikkeelle? Kukapa
sellaisia viitsisi tutkia? Sotaväkeä -- ei, ehdottomasti ei. Hän ei
toivonut tällä kerralla sotaväen sekaantumista asioitten kulkuun.
Illan pimetessä näkyi muuan höyrylaiva, ja se tuotti hänelle jonkun
verran levotonta päänvaivaa. Hän tiesi näet, että Wheaton oli
päättäväinen mies ja taitava lakimies. Keventynein mielin hän sen
vuoksi näki, että puhjennut myrsky esti kaikenlaisen hyökkäyksen siltä
taholta. Seuraavana aamuna hän saisi kyllä tulla. Silloin olisi moni
kaivos ilman omistajaa ja Mac Namaran asema sata kertaa lujempi.
Hän otti puhelun kaivoksille ja määräsi, että sinne oli asetettava
vartija, vaikka hän päättelikin, että vain mielettömät ajattelisivat
hyökkäystä sen varoituksen jälkeen, jonka hän tiesi Helenen
toimittaneen perille. Sitten hän pani ylleen sadetakin ja lähti
tapaamaan Stillmania.
"Tuokaa sisarenne tytär tänä iltana minun asuntooni. Ilmassa on levoton
tuntu ja minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin."
"Hän ei ole vielä palannut ratsastusmatkaltaan. Pelkään, että myrsky on
yllättänyt hänet", sanoi vanhus ja katseli levottomana pimeään.
* * * * *
Koko pitkän päivän vlgilantit pysyttelivät piilossa, väsyneinä
toimettomuuteensa ja kummastellen, ettei heidän piilopaikkaansa
yritetty etsiä, ja aavistamatta, että Mac Namara suunnitteli ovelaa
hyökkäystemppua. Kun Cherryn varoittavat rivit saapuivat heidän
käsiinsä, kokoonnuttiin sisähuoneeseen neuvottelemaan ohjelmasta.
"On vain yksi tapa puhdistaa ilma", sanoi puheenjohtaja.
"Ihan niin", myönsivät toiset. "Kaivoksiin on lähetetty
sotilasvartiosto, lähtekäämme sen vuoksi kaupunkiin ja tehkäämme siellä
puhdasta jälkeä. Hirttäkäämme koko kopla lyhtypatsaaseen."
Tämä ehdotus sai yleisen kannatuksen, mutta Glenister ei hyväksynyt
sitä, vaan sanoi:
"Olen tuuminut asiaa ja päätynyt toisenlaisiin tuloksiin. Toivon, että
kuuntelette minua, ennenkuin päätätte. Eilen sain Wheatonilta kirjeen,
jossa sanotaan, että Kalifornian tuomioistuimet ovat meitä vastaan. Hän
mainitsee syyksi eräältä taholta tulleen painostuksen, mutta olkoot
syyt mitkä tahansa, meiltä on kaikissa tapauksissa evätty laillinen
tuki sekä täkäläisen tuomioistuimen että San Fransiskon ylioikeuden
taholta. Olettakaamme, että lynkkaamme nämä virkamiehet ensi yönä --
mitä sillä voitamme? Kahden tunnin kuluttua täällä sovellutetaan
sotalakia, kaivoksemme pidätetään vielä yhdeksi vuodeksi ja kuka tietää
mitä lisäksi. Ehkä vieläkin ahdasmielisempi tuomioistuin ensi vuodeksi.
Olettakaamme sitten, että epäonnistumme. Kuinka silloin käy? Ne meistä,
jotka eivät joudu ruumishuoneeseen, joutuvat vankilaan. Te sanotte,
ettemme voi ryhtyä vastustamaan sotaväkeä. Minä sanon, että voimme ja
meidän täytyy. Meidän on siirrettävä edesvastuu vastustajiemme
kestettäväksi ja esitettävä asiamme suoraan Valkoiseen taloon, jossa
ainakin on joku rehellinen mies. Meidän täytyy tehdä sellaista, että se
herättää Washingtonin viranomaisten huomiota. Meidän ei kannata
vehkeillä, sillä Mac Namara on sellaisessa meitä etevämpi. Mutta kuinka
voimakas hän onkin, ei hän sentään pysty lahjomaan Yhdysvaltain
presidenttiä. Kun setä Sam ottaa asian omaan käteensä, voimme saada
oikeutta, ja siksi sanon: menkäämme ensi yönä Midakseen ja anastakaamme
kaivokset, jos vain voimme. Jotkut meistä menettävät siinä henkensä,
mutta mitä se merkitsee?"
Esitystään täydentääkseen hän kehitteli suunnitelman, joka
uhkarohkeudellaan melkein salpasi kuulijoilta hengityksen. Kun hän
sitten mainitsi kaikki yksityisseikat, kirkastuivat katseet, ja heidät
valtasi voimakas jännitys. Hänen rohkeutensa valoi heihin elämää, ja
yleinen innostus teki lopun.
"Omalle osalleni pyydän saada kestää yrityksen pahimman vaaran. Se on
kiistämättä minun."
Seuranneen äänettömyyden aikana sanoi Dextry Simmsille:
"Eikö hän ole aika peijakas?"
"Hyväksymme ehdotuksen", sanoivat miehet yhteen ääneen.; Ja
puheenjohtaja lisäsi: "Uskokaamme Glenisterin käsiin tämän rohkean
yrityksen johto. Olen valmis alistumaan hänen määräyksiinsä."
Vastaväitteittä kaikki kannattivat Glenisterin ehdotusta, ja
synnynnäisen johtajan tavoin mies tarttui heti ohjaksiin.
"Lähtekäämme heti matkaan", sanoi joku. "Tie on pitkä, ja lieju ulottuu
polviin saakka."
"Me emme mene jalan", sanoi Glenister. "Me otamme junan."
"Junan? Mistä junan saamme?"
"Me varastamme sen", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena
irvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja
vastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:
"Niin lempo soikoon onkin."
Pienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa
kohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin,
yksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta
oli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja
sateen äänille.
Kaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita
kaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia
asestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen -- odottaen käskyä siltä
tummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä
harmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä,
väänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan
pimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.