Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi
kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli
niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin
pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän
tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat
kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön
tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli
pannut meren raivoamaan.
Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti
märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi
kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja
Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa.
Hän kirjoitti:
"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on
tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita
olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän
sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin
tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin
toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää.
Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli
enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa,
niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän
kummankin ystävä.
Yhäti altis palvelijanne
Roy Glenister."
Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän
tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa
nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen
selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta
alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen
korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan.
Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku
vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa
kuului tippuvan veden läjähdyksiä -- läts -- läts -- läts. Se ei tullut
räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli
päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei
ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli
vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen
olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin
äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää
tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin
sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen
liikkua.
Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa,
missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän
kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden
litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan,
kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän
kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä
nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä.
Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa
vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin
päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen
ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi
olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun
hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.
"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä
oikein haluat?"
"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa
sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."
"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan
tietää, mitä on tämän takana."
"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui
suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti
nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi
laskenut. -- "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."
Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi
karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.
"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies
salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu
rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."
Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan liikuttamatta muuta kuin
huuliaan ja kohtasi Kidin katseen lujan päättävänä. Kid epäröi hetken
ja hänen silmistään leiskui kipinöivää vihaa, mutta vähitellen niihin
tuli epävarma ja arasteleva ilme. Glenister huudahti voitonriemuisena:
"Tiesinhän sen! Sinun niskasuonesi vavahtelevat."
Bronco irvisti.
"Minä en voi ampua. Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt, ennenkuin
käännyit. Mutta sinä et pääse käsistäni, koira. Ylös ja tartu
revolveriisi!"
"Olen antanut sen Cherrylle."
"Niin ja enemmänkin olet antanut", kirahti Kidin hampaitten raosta.
Tähän saakka Glenister ei ollut liikahtanut paikaltaan, sillä hän
käsitti, että vähäisinkin seikka voisi lopettaa Broncon itsehillinnän
ja saisi hänet painamaan liipaisinta, joka olisi sekunnissa vienyt
Glenisterin autuaitten metsästysmaille.
"Olen koettanut, murha on sitä lajia metsästystä, joka ei sovellu
minulle." -- Kid huomasi nyt Cherryn revolverin. -- "Tuossa on ase --
ota se!"
"Se ei kelpaa mihinkään. Sinä voisit saada sen kuusi kuulaa ruumiiseesi
siitä mitään piittaamatta. En tiedä tämän jutun syitä, mutta minä
lupaan tapella kanssasi, jahka pääsen jaloilleni jälleen."
"Sinä koirien koira", karjui Kid, "minä halusin ampua sinut, mutta,
minulta puuttui rohkeutta. Olen joskus ollut minäkin kunnianmies ja
siitä kyvyttömyyteni luullakseni johtuu. Mutta seuraavalla kerralla en
aio epäröidä. Minä pehmitän sinut ja silloin niin perinpohjin, että
tiedät jo ajoissa varustautua."
Hän asteli sitten verkalleen ja takaperin puolipimeään keittiöön, koko
ajan kiinteästi tarkaten Glenisteriä, joka yhä istui tyynenä heikossa
lampunvalossa. Kid tapaili oven salpaa, avasi sen ja päästi sisälle
oikean sadekuuron ja katosi sitten kuin aave jättäen huoneeseen miehen,
jonka huulet olivat tuohenkuivat, ja kiemurtelevan vesiviirun, joka
iampunvalossa punersi kuin veri.