Glenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet
jäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt
olisi parasta toimia -- hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil
Creekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä,
mutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac
Namaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli
pidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko
olisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli
vaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin
kiinni yksi toisensa perästä -- hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry
sekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata
kaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi
varoittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.
Lähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan
ikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen
heti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa.
Ennenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun
hirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen
tomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät
äkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.
Hän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa
riisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun
hän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä,
varovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti
kuulumasta.
"Oletko yksin?" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven
salpaan.
"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja
minä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei -- ei se vielä ole
vaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy
varoittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?"
Hän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli
näytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen
vakavuuden.
"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa", hän sanoi, "sillä
rajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa
takaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani
on sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti
piirittää."
"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä
kvartsikaivoksessa." Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: "Haluatko
lainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että
ratsastan sen kuoliaaksi."
"Mitä teemme kaupunkilaisystävillesi, viginlanteille?"
"Aion varoittaa heitä ensin ja sitten vasta lähteä vuorille."
Tyttö ravisti päätänsä.
"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää
kaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen
ja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin
sinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua."
"Pelkään niin käyvän, mutta en keksi muutakaan keinoa. Lainaatko
hevosesi?"
"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu
polviin saakka. Minä lähden itse."
"Mitä sinä ajattelet -- tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista.
Vesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä."
"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta." -- Hän
astui lähemmäs ja sanoi: "Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa
sinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain
koituu sinulle hyötyä?"
Glenister katsoi hänen suuriin sinisiin silmiinsä ja virkkoi hämillään:
"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat -- kuten
ne ovat -- mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku
tyttöni?"
"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että
juuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua -- en
osaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä
voidakseni olla rakkautesi arvoinen."
Hän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä
tuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister
rypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:
"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" äänessä sellainen
sydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi
myrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen
kiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä
kuin rannan kaislaa.
"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua.
Toivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt
tarjoudut tekemään."
"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?" huudahti Cherry
kiihkeästi. "Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on
mukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja
unohtaa häntä?"
"En voi", vastasi toinen yksinkertaisesti. "Sitä paitsi sinä erehdyt
pitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä,
rehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään,
hän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin
naimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia
neuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen
minua."
Cherry kalpeni ja hänen intonsa ja kiihkonsa olivat kuin
poispuhalletut.
"Tuliko hän yksinään siihen paikkaan? Tekikö hän sen?"
Kun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja
jatkoi sitten:
"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä
olen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut
uskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin
kaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti
itsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti
itsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän
epäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän
kyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen.
Lähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun."
"Mitä se mies tahtoo hänestä?"
"Etkö osaa arvata?"
"Hyvä, minä..."
Hän kiristeli hampaitaan, mutta Cherry ehätti jatkamaan:
"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen
luokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu."
"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan
roisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy
toimia ja toimia riuskasti."
Hän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen
tyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän
tuli takaisin, kysyi Glenister: "Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä
kastut läpimäräksi silmänräpäyksessä."
"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä
mieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen
ei minua vahingoita."
Hän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen
häneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:
"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin
tekee." Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön
olalle.
"Entä sinä?" huomautti Cherry.
"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit,
sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua
joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti
Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa
sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät
hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää
hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"
"Teen sen sinun takiasi -- en hänen -- ei, ei, en tarkoita sitä. Teen,
mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin,
että hän saa sen huomenna varhain. Ja -- Roy -- pidä itsestäsi huoli!"
Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei
kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui
sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille
suuren uhrin.
He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi
Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja
tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi
valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä.
Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa
paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen
mieheen päin ja sanoi:
"Suutele minua kerta, Roy, -- viimeinen kerta!"
Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä
huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat
tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä
huomanneet.
"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister
ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.