Vaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän
silti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota
matalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui
huokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää
tyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.
Lähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei
talossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin
päästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi
olentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää
painettiin hänen poskeansa vasten.
"Seis! tämä onkin nainen!" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä
ranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli
häntä lähempää.
"Sehän on neiti Chester", hän virkkoi. "Mitä teette täällä? Olipa
lähellä, ettei teidän käynyt hullusti."
"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että
poskeni on haavoittunut", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.
"Sepä ikävää", valitteli toinen. "Me luulimme teitä..."
"On parasta, että jatkatte nyt matkaanne. Me odotamme erästä henkilöä."
Helene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi,
että hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet
vielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran
suunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin
nuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan
kaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin
tutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin
keinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää
vankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän
lähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan
kiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui
vihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan
vastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä
tiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista,
joissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi
mahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila
Pohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä,
sillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin,
japanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen
tuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.
Roy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi
aloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että
nainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä
arkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän
nimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille,
jotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä
jostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut
yrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta
se oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän
kolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja
kynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen
nuorukainen, joka huusi:
"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää
toiselle puolelle ja tulkaa pääovesta."
Helene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja
ennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani
hän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta
sisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana
lukkoon.
"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa."
Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun
kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän
hätäisesti:
"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus", ja seuraavassa
tuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja
näyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.
"Tunnetteko herra Glenisterin?" tyttö kysyi.
"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana... Tulkaa
mukaan."
Hän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja
antoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut
kuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä
kummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus.
Parvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa
miehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja
korjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä
sivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi
siinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.
"En näe häntä", virkkoi mies. "On parasta, että menette isosta ovesta
ja koetatte sitä tietä onneanne." Hän viittasi portaille, jotka veivät
aitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta
Helene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan
käsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.
"Rientäkää, rientäkää!" hän kehoitti.
Mies silmäili häntä uteliaana ja sanoi sitten:
"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea
kultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa."
Helene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin
hänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten
yläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt
perille, virkkoi mies:
"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä
odottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan
paikaltaan. Hän on numerossa 7." -- Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi
hän: "Menkää vain -- ei ole vaaraa" ja lisäsi lohdutellen: "Kuulkaas,
pikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse
pelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan
vertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi."
Helene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja
katselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä
kohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.
"Helene! mitä te teette täällä?"
"Teidän on lähdettävä täältä heti", läähätti Helene. "Teitä etsitään
vangittavaksi."
"Vai niin. Kuka etsii? Mistä syystä minut tahdotaan vangita?"
"Vorhees ja hänen väkensä -- siitä, että olette järjestänyt katukahakan
tai muuta sellaista eilen illalla."
"Loruja! Minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta. Sen te
tiedätte."
"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja
kaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä
poliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja
sitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen
ja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä."
"Kuinka olette päässyt tästä selville?" kysyi Glenister vakavana.
"Kuuntelin heidän neuvotteluaan."
"Keiden?"
"Arthur-enon ja Mac Namaran." Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin
tätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän
huudahti:
"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan -- oman nimenne ja
maineenne uhalla?"
"Tietysti. Olisin tehnyt saman palveluksen Dextryllekin."
Ilo sammui hänen silmistään ja hän sanoi välinpitämättömästi:
"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari
riviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut
rettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin
muodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa
taistelua."
"Kuulkaas nyt", sanoi Helene. "Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen
varma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on
tehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette
oikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi."
"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole
mennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua
varoittaaksenne."
Helene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja
kurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.
"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako
verhoja, teidät voidaan nähdä."
Vorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja
näyttivät etsivän jotakuta.
"Juoskaa takaportille", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään.
Glenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan
ja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski
alas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi
samassa aitioon.
"Ei hyödytä yrittää", virkkoi hän tyynesti. "Kolme miestä vartioi
portaita." Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit
olivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta
pääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa
ei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän
takiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.
Glenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka
Helene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen
päivänpaiste.
"Ei, ei, ei sitä -- Jumalan nimessä!" sanoi hän väristen ja tarttui
häntä käsivarresta.
"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se
olisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä
metakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes
ampuminen taukoo ja väki rientää paikalle."
Hän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja
kuiskasi käheällä äänellä:
"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino." Hän talutti
Glenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. -- "Tämä ei ole
korkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte
sitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki."
Glenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon,
tarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta
tanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla,
joten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa
revolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle
seis.
Kohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat
sekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen
tömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten
sinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja,
joka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja
ilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku
paksu nainen voihki: "Älkää ampuko!"
Glenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät
loitommas kuin ruttotautisia väistellen.
"Kädet ylös!" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä
liikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän
edemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi
pari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan,
täytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin,
sillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.
"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!" hän kiljui kuoleman
hiljaisuuden vallitessa salissa.
"Pitäkää hyvänänne", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa
ei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin
permannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti
parketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja
päinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.
Helene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi
portailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa,
miesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja
ravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia.
Hän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan
aition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan
putoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä
oli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä
salpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.
Välimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen
kasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut.
Ehtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:
"Drury!" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla
ilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin,
liikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa.
Sitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota
silmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä.
Helene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon
kuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen
tuhanharmaitten kasvojensa edessä -- ja sitten salissa puhkesi tavaton
hälinä.
Glenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt
kaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu
niin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty
asiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä.
Ovesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.
Tanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle
tavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen
salongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan
sukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti
sen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.
Helene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän
kulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat
seuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä
selvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä
kotiinsa.