Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai
tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja
syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta
kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta
herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä
ulos.
Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä
iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä
vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa
tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita
eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja
hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa
helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun,
jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti
uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä
vakaumustaan.
Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä
matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä
luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden
kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen
katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti
lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen
siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän
teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan
esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä
olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten
puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin
valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa
ritarillisuutta, joka on sille ominaista.
Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta
häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri
kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä
takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea
koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää,
mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla
vesikauhuiseksi.
Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle
tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata
niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus
oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän
oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että
lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento
oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän
kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt
selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja
näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli
vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä
tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan
tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi
samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea
eskimokoira -- kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa
lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli
sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja
vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä
ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne
hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian
kaukana voidakseen häntä auttaa.
Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana
mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi
hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin
-- hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet,
hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin
päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen,
pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi.
Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan
hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi
hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään
auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin
tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan
kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan
ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran
raivokkaita liikkeitä.
"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja
koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa,
ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:
"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään."
Helene lysähti tuvankynnykselle.
"Kuinka varmasti te ammuttekaan!" hän läähätti katsellen harmaata
otusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa.
Miehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä
tapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi
sitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:
"Teidän täytyy levätä hetki sisällä."
Helene vietiin hyvin kodikkaaseen -- suorastaan loistavasti
sisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu
iso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia
Helene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen
emäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle
viereisestä huoneesta:
"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt.
Vesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main."
Hän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu
ja kaksi lasia.
"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille
hyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne
toiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä
ennallanne."
Hän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että
Helene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja
hänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen
lapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani
niinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä
lämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli
Nomessa tavannut.
"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään.
Pelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte
minut."
Hän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani
tarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin
valokuvan seinällä.
"Ah...!" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka
tuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella
ihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen
hymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi
hämminkiään peittääkseen.
"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti
tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."
Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten
kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin
toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli
huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan
ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi
mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti
häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä
siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:
"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt!
neiti..." Hän vaikeni ja ojensi kätensä.
"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins
sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.
Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa
muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.
"Ah, vai niin -- te olette neiti Chester -- ja minä pelastin henkenne."
Hän naurahti epämiellyttävästi.
Helene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.
"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen
suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." -- Hän
astui askelen ovelle päin.
"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut
huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:
"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman
rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja
teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis
olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon --
minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka
olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen
uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."
"En halua väittää, että ymmärtäisin teitä", virkkoi Helene kylmästi.
"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman
näköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette
voi näytellä."
Hän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen
kasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.
"Se pikku palvelus, jonka äsken teille tein, oikeuttaa minut
käsittääkseni johonkin, ja minä aion käyttää tätä oikeutta siten, että
sanon teille, kuinka huonosti naamari teille sopii. Hirveän
moukkamaista minun on sellaista sanoa, vai kuinka? Olettepa antautunut
hienon seuran palvelukseen, ja minä ihailen sitä tapaa, jolla olette
osuutenne siinä katalassa työssä näytellyt, mutta minua kiukuttaa
teidän sievä, viaton ilmeenne, sillä se ei ole oikea."
"Päästäkää minut ulos!"
"Olen minäkin monesti tehnyt pahoja", jatkoi Cherry keskeytyksestä
välittämättä, "mutta silloin minut on tavallisesti siihen pakotettu,
enkä minä ole milloinkaan tahallani koettanut syöstä turmioon miestä
hänen rahojensa takia."
"Mitä te tarkoitatte väitteellänne, että olen pettänyt ystäväni ja
syössyt jonkun turmioon?" kysyi Helene kiivaasti.
"Loruja! Minä huomasin heti alussa, mitä lajia te olette, mutta Roy
Glenister ei älynnyt sitä huomata. Ja sitten Struve kertoi, mitä en
ollut arvannut. Tarvitaan vain pullollinen viiniä ja nainen, ja sen
miehen saa puhumaan kaiken mitä hän tietää. Mac Namaralla on käynnissä
rohkea peli, ja hän teki viisaasti ottaessaan teidät apurikseen, sillä
te olette ovela, teillä on vahvat hermot ja te näyttelette osaanne
mestarillisesti. Minä ymmärrän sellaista, sillä olen itsekin ollut
mukana yhdessä ja toisessa huvinäytelmässä. Teidän on suotava anteeksi
tämä pieni tunteenpurkaus -- ammattikateutta, nähkääs. Minä kadehdin
teidän taitoanne, siinä kaikki. Kun te olette nyt saanut selville, että
olemme yhtä hyviä molemmat, ei teidän enää pitäisi katsella minua kovin
ylhäisesti."
Tämän sanottuaan hän avasi oven vieraalleen ja hyvästeli harkitun
ivallisesti.
Helene oli liian hämmentynyt ja syvästi nöyryytetty voidakseen käsittää
Cherry Malotten pahansuovasta ja välittömästä tunteenpurkauksesta muuta
kuin että tämä syytti häntä osallisuudesta siihen salahankkeeseen, jota
kaikki tuntuivat pitävän todellisena. Se saattoi tosin olla naisellisen
lemmenkateuden ilmaisua, mutta olihan hän toisaalta sanonut saaneensa
tiedot Struvelta sekä että pullo viiniä ja kauniit naiskasvot saisivat
hänet paljastamaan kaiken. Mikäli hän tunsi Struvea ja oli hänestä
kuullut, oli tässä väitteessä ehkä paljon perääkin. Tunne, että
harhaili pimeässä ja että oli kietoutunut salakähmäisyyden verkkoon,
valtasi hänet jälleen kuten monesti viime aikoina. Jos Struve hellitti
kielensä kantimet tuon naisen edessä, eikö hän voisi tehdä samaa hänen
edessään? Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi sitten kulkunsa
Satamakadulle harkiten tarkoin, millä tavalla hän parhaiten pääsisi
päämääräänsä. Cherry Malotte piti häntä taitavana näyttelijänä. No hyvä
-- hän osoittaisi, että häntä oli arvosteltu oikein.
Struve istui työpöytänsä ääressä yksityiskonttorissaan, mutta nousi
heti ja tarjosi hänelle tuolia.
"Hyvää huomenta, neiti Chester. Olette raikkaan näköinen yöllisen
seikkailunne jäljiltä. Tuomari on kertonut minulle kaikki, ja sallikaa
minun sanoa, että olette urhein nainen, minkä minä tunnen."
Helene hymyili ja rupesi hitaasti aukomaan päällystakkinsa nappeja.
"Eikö teillä lakimiehillä ole paljon työtä?" hän kysyi.
"On kyllä, mutta ei niin paljon, etten ehtisi teitä palvella, jos
teillä on jotakin asiaa minulle."
"Ah, en ole tullut asioita varten", virkkoi tyttö kevyesti. "Olin
ulkona kävelemässä ja poikkesin huvikseni katsomaan, mitä te
hommailette."
"Sitä ilahduttavampaa minulle", sanoi asianajaja muuttuneella äänellä.
"Olen enemmän kuin ihastunut."
Helene arveli näytelleensä hyvin, koskapa toinen oli luopunut kaikesta
asiakkuudestaan.
"Niin, minä olen väsynyt puhelemaan Arthur-enon ja Mac Namaran kanssa.
He kohtelevat minua kuin pientä tyttölasta."
"Milloin aiotte astua ratkaisevan askeleen?"
"Mitä askelta tarkoitatte?"
"Avioliittoanne. Milloin se tapahtuu? Ei teidän tarvitse arkailla siitä
puhua, sillä Mac Namara ilmaisi minulle asian jo kuukausi sitten."
Sitä tapausta muistellessaan asianajaja nosti salaa kätensä kaulalleen,
mutta hänen katseensa kirkastui, kun Helene vastasi kevyesti:
"Te erehdytte varmaan. Hän lienee vain laskenut pilaa."
Hetken aikaa hän johti puhetta varsin taitavasti ja jutteli
kaikenlaisista asioista tavalla, joka pani Struven kummastelemaan hänen
tavatonta leikillisyyttään ja kevyttä äänensävyään. Hän ei ollut
milloinkaan kuvitellut Heleneä sellaiseksi, näin tuttavalliseksi, ja,
silti hän oli niin ylpeä ja kylmä, että hän oli tulla hulluksi. Hän
muuttui yhä rohkeammaksi otteissaan.
"Millä kannalla ovat asiamme tällä haavaa?" kysyi tyttö, kun toisen
kiihkeys alkoi näkyä yhä selvemmin. "Eno ei halua sanoa mitään eikä
herra Mac Namarasta ole viime aikoina saanut sanaakaan puserretuksi."
Struve katsahti häneen nopeasti.
"Mitä asiaa tarkoitatte?"
Helene kokosi kaikki voimansa ja astui askeleen varmuuden rajalle.
"Äh, älkää nyt viitsikö pitää minua lapsena. Se alkaa jo ikävystyttää.
Olen näytellyt osani, ja nyt tahdon tietää, mitä te muut teette."
Hän oli valmistunut minkälaiseen vastaukseen tahansa.
"Mitä erikoisesti haluatte tietää?" kysyi toinen varovasti.
"Kaikki. Luuletteko, etten voi kuulla, mitä ihmiset sanovat."
"Ahaa, siinä sitä ollaan! No, älkää huoliko kuunnella niitä."
Helene huomasi erehdyksensä ja jatkoi kiireesti:
"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että
ensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa.
Luulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen
hoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?"
"En suinkaan", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa
puheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään
vakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes
hieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen
vahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin
nurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi
nämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin
eräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän.
kurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.
"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle
vähäisintäkään valaistusta."
"Antaa, antaa, antaa!" virkkoi asianajaja julkeasti. "Se on naisten
tapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo -- antakaa minulle se.
Itsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet
ovat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette
itsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te
luulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä
rikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi.
Se juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne,
mutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus."
"Se ei ole uteliaisuutta", intti tyttö närkästyneenä. "Minä en pyydä
enempää kuin mikä on oikeuteni."
"Te olette kuullut, mitä kaupungilla juorutaan, ja olette alkanut
epäillä, siinä koko juttu. Te arvelette, että minä tiedän jotakin, mikä
voisi luoda valaistusta tai uutta varjoa kaikelle mitä omistatte tässä
maailmassa, ja te olette niin kiihtynyt, ettette enää luota omiin
sukulaisiinnekaan. Toisaalta ette voi uskoutua vieraillekaan ja siksi
tulette minun luokseni. Olettakaamme, että minulla on ne paperit, jotka
toitte tänne viime keväänä, tuossa kassakaapissa, ja että ne kertovat
koko jutun -- onko enonne viaton tai ansaitseeko hän hirttonuoran, mitä
siinä tapauksessa tekisitte? Mitä antaisitte päästäksenne näkemään ne?
No hyvä, ne ovat tuolla ja voivat milloin tahansa puhua puolestaan. Jos
olette oikea nainen, ette saa lepoa, ennenkuin olette ne nähnyt.
Teemmekö sopimuksen?"
"Niin, niin. Antakaa ne paperit minulle!" huudahti Helene kiihtyneenä.
Kuuma veriaalto syöksähti hänen kasvoilleen, ja Struve ponnahti
tuoliltaan. Hän astui lähemmäs Heleneä, mutta tämä peräytyi seinään
saakka, kalpeana ja tuijottavin silmin.
"Ettekö näe", hän jatkoi, "että minun täytyy saada ne nähdä?"
"Tietysti minä sen huomaan, mutta minä haluan suukon sopimuksemme
vahvistukseksi."
Hän tavoitti kuumalla kädellään tyttöä, mutta tämä työnsi hänet syrjään
ja liukui hänen ohitseen ovelle.
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Struve, "mutta ellen erehdy, ette löydä
lepoa ennenkuin olette nähnyt nuo paperit. Olen tutkinut teitä ja
uskallan lyödä vetoa, ettette mene naimisiin Mac Namaran kanssa ettekä
tohdi katsoa enoanne silmiin, ennenkuin olette päässyt totuuden
perille. Voisitte tehdä molemmatkin, jos tietäisitte varmasti heidät
pettureiksi, mutta ette voi tehdä sitä niin kauan kuin epäilette heitä
-- sellainen on nainen. Kun olette tehnyt päätöksenne, tulkaa takaisin
ja minä näytän teille todistukset. En koetakaan näyttää toisenlaiselta
kuin olen -- Wilton Struve vain olen, myyjä. Minä toivon, että minun
hautakiveeni kirjoitetaan totuudenmukaisesti: 'Hän sai palkkansa'."
"Te olette pantteri", virkkoi Helene tuohtuneena.
"Siis miellyttävä ja sulavaliikkeinen peto", naurahti toinen.
"Ystävällinen ja leikkisä, mutta hampailtaan terävä ja kynsiltään
sitäkin terävämpi. Täydentääksemme vertausta, joka minua miellyttää,
minä luulen, ettei sillä eläimellä ole sukulaisuustunteita ja että se
metsästelee mielellään yksinään. Kun olette perin pohjin tutkinut tuota
salahanketta ja löytänyt syyllisen sieltä mistä sitä on haettava,
ettekö haluaisi tulla minulle siitä kertomaan? Tämä ovi johtaa
käytävään ja sitä tietä suoraan kadulle. Kukaan ei näe teidän tulevan
eikä menevän."
Rientäessään pois talosta Helene ihmetteli itsekseen, vallan päästä
pyörällä, kuinka hän oli voinut kuunnella sitä miestä niin kauan. Mikä
peto hän olikaan! Hänen tarkoituksensa oli selvä ja oli ollut alusta
asti. Struve oli perinpohjin tunnoton olento. Helene oli kyllä kaiken
tämän tiennyt jo entuudestaan, mutta pyrkiessään epätoivoisena totuuden
perille ja nuorekkaasti itseensä luottaen hän oli uskaltautunut tämän
miehen puheille. Struve oli lisäksi teräväkatseinen ja huomiokykyinen
mies, joka oli verrattoman varmasti arvannut hänen mielentilansa. Hän
oli joutunut tappiolle, mutta hän tiesi nyt itsekin, ettei hän voisi
levätä, ennenkuin olisi saanut vastauksen kysymyksiinsä. Hänen täytyi
päästä niistä epäluuloista, jotka jäytivät hänen rauhaansa. Hän
muisteli enonsa ystävällisyyttä häntä kohtaan ja tunsi epätoivoista
luottamusta tähän hänen sukunsa viimeiseen. Sukulaissiteet olivat
olleet voimakkaat ja hän tunsi kipeästi kaipaavansa kadonneen veljensä
tukea -- sen veljen, joka par'aikaa oleskeli jossakin tämän
salaperäisen maan kolkassa -- jonkun sellaisen tukea, jonka suonissa
virtasi samaa verta kuin hänenkin. Hän ajatteli Mac Namaraakin, mutta
kuinka tämä voisi häntä auttaa? Mitä hän tiesi tästä miehestä --
miehestä, jota hän nyt pahimmin epäili.
Melkein sietämättömän yksinäisyyden ja avuttomuuden masentamana ja sekä
ruumiillisesti että henkisesti näännyksissä äsken kestetyn kauhun
johdosta punnitsi Helene tilannetta niin tyynesti kuin hänen kiihtynyt
mielialansa suinkin salli ja päätyi tulokseen, että hänen nykyisessä
asemassaan sai turha ylpeys väistyä.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän koputti Cherry Malotten ovelle. Kun
tyttö tuli avaamaan, huomasi Helene, että hän oli itkenyt. Kyyneleet
polttavat kuumimmin ja jättävät selvimmän jäljen silmiin, missä ne ovat
harvinaisia. Helene ei voinut tajuta sitä mielenliikutusta, joka oli
puistatellut Cherryä hänen poissa ollessaan, sillä Helenen raikas,
nuorekas kauneus oli tämän seikkailijattaren sydämessä herättänyt
katkeruuden ja kateuden myrskyn. Olipa Helene Chester syyllinen tai
syytön, oliko silti mahdollista, että Glenister epäröisi valitessaan
heidän välillään? oli Cherry kysynyt itseltään. Nyt hän tuijotti
epäystävällisesti ja tervetuloa sanomatta vieraaseensa.
"Sallitteko minun astua sisälle?" kysyi Helene. "Minulla on teille
jotakin sanottavaa."
Kun he olivat astuneet huoneeseen, seisoi Cherry yhä ja katseli
vierastaan tutkimattomin silmin ja kylmin kasvoin.
"Ei ollut helppoa tulla takaisin", aloitti Helene, "mutta minun täytyi.
Jos te voitte auttaa minua, toivon, että sen teette. Te sanoitte
tietävänne, että eräille miehille on tehty suurta vääryyttä. Olen
epäillyt sitä, mutta en tiennyt mitään varmaan, ja pelkään epäillä
lähimpiä omaisiani. Te sanoitte edelleen, että minullakin on osuus
siinä mitä on tapahtunut -- että olen pettänyt ystäväni. Odottakaa
hetkinen", hän lisäsi nopeasti, kun huomasi toisen ivallisen hymyn.
"Ettekö haluaisi sanoa mitä tiedätte ja minkä arvelette minun osuuteni
olevan? Olen kuullut ja nähnyt asioita, jotka ovat panneet minut
ajattelemaan -- oo, ne ovat peloittaneet minua ajattelemasta -- enkä
sittenkään ole löytänyt totuutta. Käsittänette, että tämän tapaisessa
taistelussa helposti väitetään yhtä ja toista, mutta onko minun enoni
tosiaankin menetellyt väärin?"
"Siinäkö kaikki mitä teillä on sanottavaa?"
"Ei. Sanoitte, että Struve oli ilmaissut teille koko suunnitelman.
Kävin hänen luonaan houkutellakseni häneltä tiedot, mutta..."
Häntä puistatti kun hän muisti äskeisen kohtauksen.
"No, kuinka onnistuitte?" kysyi Cherry merkillisen huvitettuna, vaikka
yhä pysyikin kylmän ja vastahakoisen näköisenä.
"Älkää kysykö. Sitä on inhoittava ajatellakin."
Cherry naurahti kylmästi.
"Ja siellä epäonnistuttuanne te tulitte jälleen minun luokseni
pyytämään vielä kerran minun laiseltani hylätyltä olennolta apua. No
hyvä, neiti Helene Chester, kuulkaa siis. En usko ainoatakaan sanaa
mitä olette minulle nyt kertonut enkä minä puolestani aio sanoa teille
yhtään mitään. Menkää takaisin enonne ja pitkäsäärisen rakastajanne
luo, jotka ovat teidät lähettäneet tänne, ja ilmoittakaa heille, että
aion puhua, kun oikea hetki lyö. He arvelevat, että tiedän liian
paljon, eikö niin? Ja sen vuoksi he ovat lähettäneet teidät tänne
urkkimaan? Olkoon menneeksi, minä olen valmis tekemään eräänlaisen
sopimuksen. Te näyttelette osaanne, minä omaani. Jättäkää Glenister
rauhaan, silloin en minäkään juorua Mac Namarasta. Onko sovittu?"
"Ei, ei, ei! Ettekö jaksa käsittää minua? Ei siitä nyt ole kysymys.
Minä haluan vain tietää totuuden, siinä kaikki."
"Palatkaa siis Struven luo ja pyytäkää häneltä selityksiä. Hän ehkä on
valmis ne antamaan, minä en. Hierokaa kauppaa hänen kanssaan -- osaatte
mainion hyvin sen tehdä. Olette puijannut parempiakin miehiä -- saa
nähdä, mitä pystytte hänelle."
Helene huomasi, ettei kannattanut enempää ponnistella, ja poistui. Hän
tunsi kuitenkin, ettei Cherry sittenkään häntä epäillyt, vaikka hän.
lemmenkateena, oli nähnyt hyväksi sellaista teeskennellä.
Päästyään kotiinsa hän kirjoitti pari lyhyttä kirjettä ja kutsui
keittiöstä japanilaisen asiapoikansa.
"Fred", hän sanoi, "olepa hyvä ja koeta etsiä herra Glenister ja anna
hänelle tämä kirje. Ellet tavoita häntä, etsi hänen toverinsa ja anna
tämä toinen kirje hänelle."
Fred meni ja kun hän tuntia myöhemmin palasi, oli hänellä yhä Dextrylle
osoitettu kirje kädessään.
"En löytänyt sitä herraa", hän sanoi. "Nuori herra sanoi, että hän oli
poissa, mutta tulee kenties parin päivän kuluttua."
"Annoitko toisen kirjeen herra Glenisterille?"
"Annoin, neiti."
"Saitko vastausta?"
"Sain kyllä."
"No, anna se minulle."
Kirje sisälsi seuraavaa:
"Hyvä neiti Chester.
On turhaa keskustella asiasta, jonka molemmat
hyvin tunnemme. Jos tämä halunne johtuu viime yön
tapahtumista, niin pyydän, ettette sen takia
vaivaudu. Me emme tarvitse teidän sääliänne.
Kunnioittaen
Roy Glenister."
Hänen kirjettä lukiessaan tuli huoneeseen tuomari Stillman. Hän näytti
vanhentuneen tavattomasti kuluneen päivän aikana, vai vaikuttiko kelmeä
iltapäivävalaistus, että hänen poskensa näyttivät niin painuneilta ja
kasvojen piirteet niin lakastuneilta? Hänen äänensäkin ilmaisi niitä
raskaita huolia, joita hänen oli kesteltävä.
"Alec on maininnut minulle kihlauksestanne, ja se keventää äärettömästi
taakkaani. Iloitsen tavattomasti tästä avioliitosta. Hän on ihmeellinen
mies ja ainoa, joka voi meidät pelastaa."
"Mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä vaara meitä uhkaa?" Helene kysyi!
"Tuo roistojoukko, tietenkin. Sanoivathan he tulevansa takaisin! Mutta
Alecilla on vaikutusvaltaa täkäläiseen vartioston päällikköupseeriin,
ja hänen toimestaan vartioivat sotilaat tästä lähin taloamme yöt
päivät."
"Mutta miksi -- kukaan ei tee meille mitään pahaa..."
"Vaiti, vaiti! Minä tiedän mitä puhun. Meitä uhkaa pahempi vaara kuin
milloinkaan ennen, ja ellei meidän onnistu hajoittaa tuota yhdistystä,
on seurauksena verilöyly. Ne vigilantit ovat alituisena uhkana ja he
koettavat saada minut luopumaan tuomarintoimestani, jotta voisivat
ottaa lainkäytön omiin käsiinsä. Siitä juuri haluaisinkin sinulle
puhua. He aikovat surmata Alecin ja minut -- niin ainakin väittää Alec
-- ja meidän täytyy toimia ripeästi estääksemme heidän aikeensa. Nuori
Glenister on myöskin heikäläisiä ja hän tietää, ketkä muut seuraan
kuuluvat. Luuletko voivasi päästä puheisiin hänen kanssaan?"
"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Helene, vaikka hän kalpeni huulia
myöten.
"Ymmärrät kyllä. Minä haluan saada selville seuran johtomiesten nimet,
jotta voisin vangituttaa heidät. Sinun täytyy onkia ne tiedot häneltä,
ja sinä kyllä onnistut, jos yrität."
Helene katseli vanhusta kauhistuneena.
"Ja sinä pyydät minulta semmoista?" sai hän käheästi sanoneeksi.
"Älä nyt ole typerä", virkkoi tuomari ärtyneesti. "Nyt ei ole sopiva
hetki lapsellisiin arasteluihin. Nyt on kysymyksessä sekä minun että
Alecin elämä." Hän lausui jälkimmäisen nimen lasketun harkitusti, mutta
Helene oli lopen kiihdyksissä sellaista huomatakseen.
"Se on häpeällistä!" hän huudahti. "Sinä siis haluat, että minä
pettäisin miehen, joka pelasti meidät tuskin kaksitoista tuntia sitten.
Hän pani oman henkensä alttiiksi meidän takiamme."
"Se ei ole suinkaan petosta, vaan itsepuolustusta. Ellei meidän onnistu
heitä nitistää, nitistävät he meidät. Minä en halua rangaista sitä
nuorta miestä, mutta muut haluan saada telkien taakse. Kas niin, ei
vastaväitteitä, sinun täytyy se tehdä."
Mutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan
huoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen
eteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan
nyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:
"Pelkään sen sittenkin olevan totta. Pelkään sen sittenkin olevan
totta!"
Hän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa
taloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän
koetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen
oma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia
juontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin
kylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos
hän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä
johonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän
illan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa
pahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan
itselleen hieman syötävää.
Hän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle
porrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka
hän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta
kuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja
kuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin,
kääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän
kiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.
Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä
taivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa
ympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin.
Kuullessaan Mac Namaran sanovan "hyvää yötä" katuovella hän peräytyi
jälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi
hänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta
kuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen
varovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen
taskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen
aivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:
"Minä tulen liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!"