Helene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina
aaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen
rintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää
vasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään
ja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden
kanssa hänen poskillaan.
Glenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien
vihollistensa joukkoa -- ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä
omakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja
juonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin
karskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri
vanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet
mykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten
viikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan
pettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä
ihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi
katseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.
"Älkää ottako mitään mukaanne. Pukeutukaa vain ja tulkaa kanssani."
Portailla kyyröttävä surkea olento änkytti nyt kysymyksen:
"Mikä tarkoitus on tuollaisella solvaavalla kehoituksella?"
"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan
teitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä", hän lisäsi
kärsimättömästi.
"Onko tämä -- eräänlainen ovela temppu saada minut valtaanne?"
"Arthur-eno!" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasi
Glenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.
"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja", vaikeroi
tuomari. "Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa
Vorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni.
Helene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että
sotaväki marssikoon tänne heti."
"Seis!" sanoi Glenister. "Se ei hyödytä -- johdot on katkaistu enkä
minä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille -- pitäköön itsestään huolen.
Olen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä,
on parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa."
"En tiedä mitä tekisin", voihki Stillman kahden vaiheella. "Ettehän
halua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä
alhaalla."
"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi." -- Helenen ääni oli
päättäväinen ja käskevä. -- "Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on
meidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa
pelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava
heidät avoimesti vastaan."
"Hyvä Jumala!" huudahti Glenister. "Tämä on sulaa hulluutta. Nämä
miehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita
asukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa
ja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa
mukaani."
"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne", vastasi Helene, "mutta meillä
ei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat
raukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä."
Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet
pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja
molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen
päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti
alas.
"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.
Hyvää yötä."
"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään
minäkin."
Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat.
Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli
välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:
"Saanko tulla?"
"Saatte", hänelle vastattiin.
Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen
reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli
lopettamaisillaan pukeutumisensa.
"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen
mahdollisuutemme." -- Helene ravisti eittävästi päätänsä. -- "No,
sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni
ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät
portille."
Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan
ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä
oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin
lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu
herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä
kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi
että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui
sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja
hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku
kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen
käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta
Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen.
Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta
ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui
häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen
kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen
poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului
susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä
odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa
kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.
Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes
heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka
erottuivat yön pimeästä.
"Tuolla ne saapuvat", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas
ikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle
paikalleen.
Kun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy
ikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja
odottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:
"Seis! Älkää tulko aitauksen sisäpuolelle!"
Syntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät
vastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:
"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä
taloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan
teidät vastaan."
Joukon johtaja sanoi:
"Sinä olet petturi, Glenister."
Glenister hätkähti.
"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette
sittenkään astu jalallanne tähän taloon."
Nämä sanat synnyttivät mutinaa joukossa, ja joku miehistä virkkoi:
"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me
häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä
varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää
iholle."
"Oi, laupias taivas!" voihkaisi tuomari Stillman.
Äkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.
"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään",
hän läähätti, -- syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi
miehilleen:
"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on
sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."
Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja
juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui
winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli
vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon,
voisiko hän ampua noita miehiä.
Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja
huusi selvällä ja lujalla äänellä:
"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin
sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole
varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja
ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen
kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."
Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.
Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.
"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele -- Mac
Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä
muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla
mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä
lähden kotiin."
Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari
Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon
lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta
nähdä.
"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt
riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä
olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät
lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."
"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet
katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja
sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa,
ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä,
olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään
kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut
väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä -- hän ei
ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa
heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi
tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin
riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa
tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä
kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene
saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä
tämän käsivarrelle.
"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan
korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."
"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että
minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja
panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen
kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin
tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä
siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo -- minä olen
mies!"
"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä
juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle
minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi
tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"
"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara
ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä
heidän."
Hän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi
ystävällisesti:
"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä -- ystäväni!" Nuori tyttö palasi
tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan
häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka
olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat
hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän
mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä
nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita
hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä
väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen
voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä
hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen
heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin
unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin -- hänestä tuntui,
että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen...
mutta Glenister pakeni matkoihinsa."