Seuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies
oli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin
pelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä
tavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla
erään vigilantin, joka kysyi häneltä:
"Te tulette myöhään kokoukseen?"
"Mihin kokoukseen?"
Kun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: "Tätä
iltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni.
Luulin teidän tietävän asiasta."
"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään",
virkkoi Glenister. "Lähden kanssanne."
He menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean
lauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun
varrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean
aitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken
odotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi
valaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat
rakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin
sellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa,
ja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten
kokousten pitoon.
Glenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla,
muiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten.
Neuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja,
ja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille
istumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia
piirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen
paikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin
tuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister
huomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea
miesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää
kieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta
silloin puheenjohtaja jatkoi:
"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja
sallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa
hiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi
linnut pesästä."
Glenister nousi.
"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään
suunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet
ryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä
olette päättäneet?"
"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse
mihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet
toimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset
apulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla
tavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme
kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja
Vorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja --." Hän lopetti
lauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.
Glenister oli hetken vaiti ja kaikkien katseet tähystelivät häntä.
"Oletteko tarkoin punninneet tilannetta?" hän kysyi.
"Olemme. Toimitimme äänestyksen ja olimme kaikki yksimielisiä."
"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei
minun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä
minulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään
muulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin
toisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti
kutsumatta."
"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan", sanoi puheenjohtaja
vakavasti. "Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä
toivovat."
"Puhukaa", kuului ääni.
"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet
teitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne -- olisi ehkä
parempi sanoa tunteenne -- hm, perheeseen. Olemme monelta taholta
kuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut
sekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei
saa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja
meidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi
siitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat
tunteet kummallakin taholla."
"Se on valhe!" huudahti Glenister ääni käheänä. "Se on kirota valhe! Te
ette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin
suunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä
vastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan.
Minä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä
välitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio
sallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää
hänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät
herrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin -- voitamme
asiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet,
älkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme
kaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta
älkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian
tekoja."
"Me tiesimme, että sanoisitte noin", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta
kuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:
"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja
kysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole
tässä mitään tehtävää."
"Vallan oikein", jatkoi hänen vierustoverinsa. "Emme voi ottaa
haltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa
sotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen
vastustamaan suunnitelmaamme."
Glenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten
kasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen
todistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:
"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei
ole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko" -- joku naurahti
pilkallisesti -- "ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta
suojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi
tuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne,
niin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet."
Miehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä
puhuessaan. "Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti", virkkoi
joku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister
voinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän
käsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan,
joka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty.
Glenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:
"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä
kerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo..."
"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät", sanoi Glenister,
"mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin
taloon."
Hän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli
kadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy
oli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä
ja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat
riistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan
äkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin
saakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.
Kun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä
oli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään
tovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka
olivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen
käsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka
omien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei
sittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa
tyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa -- mutta hän tiesi, etteivät
he pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta
vaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees
ja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen
sekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin
piiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi.
Vigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä
jokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä
sellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa
-- entä mitä tapahtuisi Helenelle?
Hän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä
pani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu,
velvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto
vaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli -- hän
oli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut
sille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi.
Miksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän
olisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä
vigilantteja -- mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli
tapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei!
Mutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten
hänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.
Hän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta
kukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa
Helenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut
laskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen
ja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja
pysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska
tanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen
lähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut,
astui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen
avattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.