Pelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi
syvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia
moninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja
epätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle
edellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään
petollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin
kaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä
osuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä
hirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon
ullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka
hänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa
janoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä
mieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel
oli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus.
Kapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää
milloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää
koskaan saisi häntä valtaansa.
"Meillä oli eilen vigilanttien kokous", sanoi Dextry.
"Mitä päätitte?"
"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka
mielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä
tarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on
sekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara
seuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä."
"Siihen kyllä lopulta joudutaankin, se on selvää."
"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille
hankittava oikeutemme takaisin."
"Hyvä. Montako voimme lukea auttajiimme?"
"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla
on niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni."
"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen
tuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan,
että huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut
yritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu
vaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa
aikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa."
"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän
Kalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku
pojasta, -- hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät
vigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan
käärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu,
lähden valtoihin ja rupean lääkäriksi."
"Lääkäriksi?"
"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain
sataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin
tarkoituksiin."
Glenister naurahti.
"Viskystä puhuttaessa. Dex -- olen huomannut, että sinä olet juonut
aika paljon -- se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet."
Vanhus ravisti päätänsä.
"Erehdyt. Se ei ole paljon minulle."
"No niin, paljon tai vähän, parempi kuitenkin olisi, että lopettaisit."
Muutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi
Glenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla
merkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken,
sanoi hän:
"Teitä vakoillaan."
"Olen tiennyt sen jo kauan."
"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada
lisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin
saanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia.
Se on oikeata sakkijoukkoa -- enimmäkseen vuoristolaisia -- Soapy
Smithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia
keinoja tahansa."
"Kiitos -- aion olla varuillani."
Joitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin
varoitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä
kireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli
kaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita
luikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja
hökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty
varsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat
kaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman
maapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen
puolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava
hökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista
valaistusta.
Glenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät
ummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän,
että lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän
teki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun.
Hypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki
revolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli
kätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli
mahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen
mieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.
Murhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan
lankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten
askeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei
tuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja
sitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli
ampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli
kadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut
maahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli
ehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän
jatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.
"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?"
kysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.
"Tietysti. Varoittihan salapoliisi minua hiljan."
Dextry ravisti päätänsä.
"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin
kyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin
panneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään
raivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan
hänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla
varovainen, muuten sinut ottaa ohranen."
"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?" ehdotti Glenister.
He päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka
Glenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään
jonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee
odotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään
tulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä
Glenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen
arveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä
häntä tuhotakseen.
Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään.
Hän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti
takkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti
muutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:
"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä
erehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää
uudistettavan."
Glenister ahdisteli häntä kysymyksillä.
"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet.
Juuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku
eteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi,
eikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen
seinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja
sanoi:
"'Se oli erehdys. Saatte mennä.'
"Minä hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä."
"Näitkö, kuka se oli?"
"Näin toki. Arvaa?"
"Sitä en voi."
"Se oli Bronco Kid."
"Katsos mokomaa!" huudahti Glenister. "Luuletko hänen tarkoittavan
minua?"
"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole
mitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän
on liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee."
Ensimmäistä kertaa Dextry kajosi pelikohtaukseen.
"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista
ystävällisyyttä -- minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia
suosionosoituksia", virkkoi Glenister ivallisesti.
"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran
kuin tuon pelikukon kanssa."