Helene koetti tiedustella Struvelta, kuinka asiat oikeastaan olivat,
mutta sai tältä tietää vain, että salapoliisit olivat olleet toimessa
monen viikon aikana ja tänään nuuskineet selville, että oli muodostettu
seura n.s. vigilantit, joitten tarkoituksena oli hankkia oikeutta omin
päin. Oli kuultu tarpeeksi, jotta voitiin päätellä, että tänä yönä
aiottiin vallata kaivokset takaisin, ja siksi oli viranomaiset
hätyytetty liikkeelle.
"Oletteko ottaneet urkkijoita palvelukseenne?" kysyi tyttö uskomatta
korviaan.
"Olemme, totta kai. Meidän täytyi. Toiset pitivät meitä niinikään
silmällä, ja asiat ovat nyt kehittyneet sille asteelle, että on
kysymyksessä elämä tai kuolema. Sanoin Mac Namaralle, että veri tässä
vielä vuotaa, ennenkuin olemme perillä, silloin kun hän esitti meille
suunnitelmansa -- tarkoitan kun vaikeudet alkoivat."
Helene väänteli käsiään.
"Samaa pelkäsi enoni, ennenkuin lähdimme Seattlesta. Sen vuoksi minä
uskalsinkin tuoda ennakoita tänne ne paperit teille. Luulin, että
saitte ne kyllin ajoissa, jotta kaikki rettelöiminen olisi voitu
välttää."
Struve naurahti ja silmäili häntä hieman kummastuneena.
"Tietääkö Arthur-eno tästä mitään?" jatkoi Helene.
"Ei, emme puhu hänelle enempää kuin on välttämätöntä. Hän ei näytä
oikein terveeltä."
"Ei, hän ei ole terve." -- Jälleen asianajaja hymyili. -"Kuka on tuon
seuran johtaja?"
"Luullaksemme Glenister ja hänen toverinsa, meksikolainen rosvo. Ne
ainakin ovat kokouksen kutsuneet koolle."
Helene oli hetken aikaa vaiti.
"Minä luulen, että he pitävät itseään kaivosten oikeina omistajina."
"Epäilemättä."
"Mutta eihän niin ole laita."
Tämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä,
sillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että
tämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty
vääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka
kuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä,
vaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin
kaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen
asiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista
tolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet
tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi
tuliperäisellä maaperällä.
"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä
olisi, saisimme asian pian selväksi."
"Kuka on neiti Malotte?"
Struve vastasi arkailematta:
"Koko Alaskan kaunein ja samalla vaarallisin nainen."
"Millä tavalla? Kuka hän on?"
"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on -- hän on tuiki erilainen Kuin
muut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina -- yksinkertaisesti
tuli -- emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan
saada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla.
Ensimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon
kuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se
siitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta.
Se oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä
naimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta.
Hän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla,
ja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan
maantienkulkijalta."
"Sanoitteko, että hän on vaarallinen."
"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies -- tanskalainen
luullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista -- komea, vaaleaverinen
nuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan
pankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin
parhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta
huolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa
helläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin
varrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei
vannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä.
Minäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se
on varmaa -- kaikille muille paitsi Glenisterille."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka
sairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän
keskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta
Glenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei
uskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi
penikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Tyttö rakastui häneen tietysti."
"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki
toisetkin, eikö niin?" sanoi Helene halveksivasti.
"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin
jollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut
hänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta
ja on nyt kuitannut tilinsä selväksi."
"Siitä en ole kuullut mitään."
Struve kertoi hänelle seikkaperäisesti pelisalikohtauksen ja sanoa
sitten:
"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu
olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte
tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän
oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän
pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että
hän valehteli."
"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä
pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla
kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa
tosiaankin merkillisiä yksilöitä."
"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin
aiemmin."
"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene
suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja,
seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko
roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"
"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli
elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä
tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."
Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä,
että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.
"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen
hyvin väsynyt."
Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän
sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui
pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet
laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita
palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister
oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän
olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu
lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten
-- etenkin kauniitten -- avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven
ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän
katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean
näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli
näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen
kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen
joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä
istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön
syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli
ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene
punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen
siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen
kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.
Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan
kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta
tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää,
joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui
viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas,
jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli
irroittaessaan ovesta salpoja.
Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin.
Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä
pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset
puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta
näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään
kursailematta ja sulki oven perässään.
"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava
minua."
"En ymmärrä."
"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun
asuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä."
Helene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen
kasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat
sinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten.
Hänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni
käsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat
hirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet.
Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään
tajuttavaa sanaa.