"Rakas Helene, etkö huomaa, että virka-asemani tuo mukanaan eräitä
velvollisuuksia, jotka sinun on täytettävä?"
"Luulenpa niin olevan laidan, Arthur-eno, mutta minä jäisin paljoa
mieluummin kotiin."
"Kas sitä! Huvittele nyt vain oikein tarpeeksesi."
"Tanssi ei minua enää huvita. Sen jätin etelään. Mutta jos sinä tulet
mukaan..."
"Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy työskennellä iltaisin enkä minä
enää sellaiseen sovellukaan."
"Sinä et ole terve", sanoi hänen sisarensa tytär. "Olen huomannut sen
viime aikoina. Johtuuko se liian paljosta työstä? Oletko vakavasti
sairas? Olet hermostunut, et syö kunnollisesti ja laihdut päivä
päivältä arveluttavasti. Niin, onpa kasvoihisi tullut ryppyjä kuin
ukolle." Hän nousi aamiaispöydästä, meni enonsa luo ja hyväili
rakkaasti hänen hopeanvalkoista päätään.
Vanhus tarttui hänen viileään käteensä ja painoi sen poskelleen,
jolloin hänen kasvoilleen painunut huolestunut ilme muuttui hymyilyksi.
"Työ sen aiheuttaa, rakas lapsi -- ankara ja epäkiitollinen työ, siinä
kaikki. Tämä maa on luotu nuoria miehiä varten. Tämä on hirveä maa --
tämä. -- Toivon, ettemme olisi milloinkaan tulleet tänne."
"Älä sano niin", huudahti Helene vilkkaasti. "Oh, täällä on ihanaa!
Ajattele sitä kunniaa! Sinä kuulut Yhdysvaltojen tuomarikuntaan ja olet
ensimmäinen täkäläinen tuomari. Sinä teet historiaa -- sinä luot uuden
valtion -- kansa saa vielä kerran lukea sinusta kouluissa."
Helene kumartui ja suuteli häntä, mutta tämä tuntui haluavan väistellä
hänen hyväilyjään.
"Tietysti minä menen, jos arvelet minun täytyvän se tehdä", sanoi
tyttö, "vaikken olekaan erikoisen ihastunut täkäläiseen seuraelämään.
Jotkut naisista ovat kylläkin hyvin kunnollisia, mutta toiset..." Hän
kohautti olkapäitään. "He puhelevat häväistysjutuista kaiken aikaa.
Voisi toivoa, että tämä avara, uusi, voimakas ja neitseellinen maa
kehittäisi naisia ja laajentaisi heidän katsettaan niinkuin miesten,
mutta niinpä vain ei ole laita."
"Pyydän Mac Namaraa tulemaan noutamaan sinut kello yhdeksän aikaan",
virkkoi tuomari ja nousi.
Myöhemmin iltapäivällä Helene pukeutui kauan käyttämättömänä olleeseen
juhlapukuunsa, ja menestys oli sellainen, että kun hänen saattajansa
saapui häntä noutamaan, oli hän tämän mielestä kaunein nainen auringon
alla.
Kun he saapuivat hotelliin, katseli hän nuorta seuralaistaan entistäkin
ylpeämpänä, sillä illan seura poikkesi tällä kerralla huomattavasti
kullankaivajaleirin tavanmukaisesta vierasjoukosta. Naisilla oli
kaikilla kauniit puvut ja herroilla melkein poikkeuksetta hännystakki
ja valkoinen kaulanauha. Suuri sali oli hotellin pituinen, sen
seinävieriin oli järjestetty aitioita, sen lattia oli lasinkiiltävä ja
seinät kauniisti koristetut.
"Ah, kuinka kaunista!" huudahti Helene. "Vallan kuin kotona etelässä."
"Olen nähnyt aiemminkin nopeasti kasvavia kaupunkeja, mutta mikään ei
vedä vertoja tälle. Mutta kun nämä pohjanmiehet voivat rakentaa
rautatien yhdessä kuukaudessa ja kaupungin kesässä, voi käsittää,
mikseivät he yhtä hyvin voi saada syntymään sinfoniaorkestereita ja
tanssisaleja."
"Tiedän teidän olevan mainion tanssijan", virkkoi Helene.
"Te saatte siinä asiassa olla minun tuomarini. Haluan kirjoitta
tanssiohjelmaanne nimeni niin usein kuin uskallan joutumatta käsikähmään
täkäläisten nuorten miesten kanssa, ja lopun aikaani aion istua
hallissa polttelemassa. En välitä tanssia kenenkään muun kuin teidän
kanssa."
Ensimmäisen tanssin jälkeen hän luovutti naisensa toisille
seuramiehille ja lähti tanssisalista. Tämä oli hänen ensimmäinen
huvitilaisuutensa Alaskaan tultuaan. Oli hyödyllistä, ettei vallan
tylsistynyt, tuumi hän itsekseen, ja istuessaan ja sikarista
nauttiessaan hän kuvaili mielessään hänelle vallan vierain tuntein
hoikkaa harmaasilmäistä nuorta naista, jolla oli ihana kiharainen
tukka, norsunluunvalkoiset olkapäät ja iloinen hymy huulilla. Hän näki
tämän liihottelevan ohitseen two-stepin tahdin mukaan ja huomasi omaksi
kummakseen olevansa äkeissään siitä, että joku toinen kuin hän sai edes
hetkeksi nauttia hänen suloisesta seurastaan.
-- Seis nyt, Alec! hän mutisi. Olet vallan liian vanha konkari
joutuaksesi päästäsi pyörälle.
Siitä huolimatta hän haki tytön ennen määräaikaa seuraavaan tanssiin.
Helene tuntui kadottaneen osan entistä iloisuuttaan.
"Mikä nyt on? Eikö teillä ole ollutkaan hauskaa?"
"Onpa kyllä", vastasi toinen säteilevästi. "Olen huvitellut
suurenmoisesti."
Tullessaan noutamaan häntä kolmanteen tanssiin huomasi hän Helenen
vieläkin hajamielisemmäksi. Kun hän tanssin tauottua saattoi häntä
paikalleen, sivuuttivat he erään naisryhmän, jossa oli muiden muassa
rouva Champian ja toisiakin rouvia, joiden hän tiesi olevan kaupungin
huomatuimpien miesten aviovaimoja. Hän oli nähnyt jonkun heistä tuomari
Stillmanin teekutsuilla, ja häntä kummastutti sen vuoksi aika lailla,
kun nämä naiset tervehtivät häntä, mutta eivät olleet näkevinäänkään
Heleneä. Tyttö hätkähti, ja Mac Namara oivalsi, että jotakin oli
vinossa vaikk'ei voinut arvata missä vika oli. Miesten asioita hän
kyllä ymmärsi, mutta naisten päähänpistot olivat hänen rajojensa
ulkopuolella.
"Mikä noiden naisten on? Ovatko he loukanneet teitä?"
"En tiedä. Olen puhutellut heitä, mutta he eivät ole minusta
tietääkseenkään."
"Eivät piittaa teistä?" huudahti Mac Namara.
"Eivät." Helenen ääni värähti, mutta hän piti päänsä pystyssä. "Koko
Nomen naismaailma näkyy olevan täällä, mutta kaikki tuntuvat
liittoutuneen katkaisemaan tuttavuuden minun kanssani. Se kummastuttaa
minua -- en voi käsittää sen syytä."
"Onko kukaan sanonut teille jotakin?" kysäisi toinen kiivaasti. "Joku
herroista, tarkoitan."
"Ei, ei! Herrat ovat kaikki perin kohteliaita. Naisista nyt on
kysymys."
"Lähtekäämme pois."
"Ei, ei tule kysymykseenkään", vastasi Helene ylpeästi. "Aion jäädä ja
uhmata heitä. En ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, ja
minä aion ottaa selvän, mistä oikeastaan on kysymys."
Kun Mac Namara seuraavan tanssin alkaessa oli luovuttanut hänet uudelle
tanssijalle, lähti hän hakemaan jotakuta tuttavaa, jolta voisi kysellä.
Useimmat Nomen miehistä joko vihasivat tai pelkäsivät häntä, mutta
lopulta hän tapasi miehen, jolta hän uskoi saavansa tietoja, ja hän
opasti tämän erääseen nurkkaukseen.
"Toivon, että vastaatte erääseen kysymykseen. Kiertelemättä.
Ymmärrättehän? Olen itsekin suora ja haluan teidänkin olevan."
"Kuten tahdotte."
"Rouvanne on ollut neiti Chesterin vieraana. Olen nähnyt hänet täällä.
Hän ei näytä haluavan seurustella neiti Chesterin kanssa. Hän kääntää
tälle selkänsä, ja minä haluan tietää syyn tämmöiseen menettelyyn."
"Kuinka minä sen tietäisin?"
"Ellette tiedä, pyydän teitä ottamaan asiasta selon."
Toinen ravisti huvitettuna päätänsä, ja Mac Namara kiivastui.
"Minä sanon teille, että teidän täytyy ja teidän on lisäksi
taivutettava vaimonne pyytämään anteeksi, ennenkuin neiti Chester
lähtee täältä, muuten saatte vastata minulle mies miestä vastaan. Minä
en aio sallia, että neiti Chesterin kaltaista nuorta naista kohdellaan
yliolkaisesti, ja siinä piste."
Puhuteltu ei vastannut heti, sillä on hieman mutkikasta neuvotella
henkilön kanssa, joka syrjäyttää täydellisesti kaikki sovinnaiset
seurustelutavat ja joka sitäpaitsi pystyy pakottamaan toisen
tottelemaan käskyjään.
"Hyvä -- hm -- olen asiasta kyllä ylimalkaan selvillä, mutta en juuri
halua semmoisiin juoruihin puuttua. Olisi parasta antaa koko jutun olla
sinään."
"Jatkakaa."
"Naiset ovat paljon keskustelleet -- niin, hm -- laita on niin, että
asia koskee nuorta Glenisteriä. Rouva Champianilla oli hytti heidän
hyttinsä vieressä -- hm, tarkoitan hänen -- kun he tulivat
Yhdysvalloista tänne, ja hän näki ja kuuli yhtä ja toista. Minun
puolestani tehköön tyttö mitä haluaa, mutta rouva Champianilla on omat
ajatuksensa sopivaisuuden vaatimuksista. Mikäli vaimoni on saanut
tietää, lienee jutussa jonkun verran perääkin, niin ettette voine häntä
syyttää."
Mac Namara olisi voinut selittävällä sanalla lopettaa kaikki juorut ja
antaa miehen selittää vaimolleen asioitten oikean laidan sekä tämän
välityksellä esittää koko typerän jutun oikeassa valaistuksessa tavalla,
joka olisi säästänyt Helenen tunteita ja pannut nuo kaakattavat
juorukellot häpeämään. Ja sittenkin hän epäröi. Älykäs laivuri
järjestää purjeet niin, että ne soveltuvat kaikkiin tuuliin. Hän kiitti
siis vain tiedonannoista ja lähti. Kun hän astui halliin, tuli Helene
häntä vastaan.
"Viekää minut pois täältä. Minä haluan lähteä kotiin."
"Olette siis muuttanut mieltänne?"
"Niin, menkäämme", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos,
asteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen
rinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä
välttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin
sisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti
päällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku
raivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa
hehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi
takan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.
"Ei teidän tarvitse mitään kertoa", virkkoi hän lopulta. "Minä tiedän
kaikki."
"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he
sanoivat. Oo, se oli halpamaista!" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri
huuliaan. -- "Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te
olitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän
ylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä
oikeastaan välitänkään heistä!" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.
"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen", virkkoi Mac Namara ja karisti
tuhkan sikaristaan.
"Minkä miehen?"
Helene seisahtui ja tuijotti häneen.
"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi
teidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten."
"Hän ei ole juttua levitellyt", huudahti Helene. "Hän on kunnian mies.
Rouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää."
Mac Namara kohautti olkapäitään tuskin huomattavasti, mutta liike oli
sittenkin kaunopuheinen ja Helene äkkäsi sen.
"Ah, en tarkoita, että hän olisi laverrellut tahallaan -- sellaiseen
hän on liian kunnollinen -- mutta ken tahansa on valmis hellittämään
kielensä kantimia, kun on kysymyksessä kaunis tyttö. Hänen armonsa
Cherry Malotte on lemmenkade olento."
"Malotte? Kuka hän on?" kysyi Helene uteliaana.
Mac Namara näytti kummastuneelta.
"Luulin jokaikisen tietävän, kuka hän on. Parempi kyllä onkin, ettette
tiedä."
"Olen ihan varma, ettei Glenister ole mitään puhunut minusta." Hetken
kuluttua hän jatkoi: "Kuka on neiti Malotte?"
Mac Namara tuumi hetken, ja Helene katseli häntä tarkkaavasti. Kuinka
miellyttävä hän olikaan iltapuvussaan! Kodikas huone, sen hillitty
valaistus sai hänet näyttämään tavallista kookkaammalta ja hänen
voimakas vartalonsa esiintyi edukseen. Hänen silmistään kuvastui sitä
ihailua, jota naiset tavoittelevat. Mac kohotti rohkeat kauniit
kasvonsa ja kohtasi hänen katseensa.
"Jätän mieluummin omaksi asiaksenne ottaa selvää siitä asiasta, sillä
juorut eivät juuri ole minun alaani. Minulla on teille jotakin
tärkeämpää sanottavaa. Se on tärkeintä, mitä milloinkaan olen teille
puhunut, Helene."
Ensimmäistä kertaa hän sanoi häntä Heleneksi, ja tyttö alkoi vapista ja
hänen säikähtyneet silmänsä suuntautuivat oveen. Hän oli odottanut tätä
hetkeä, mutta ei ollut vielä valmistunut vastaamaan.
"Ei tänään -- älkää puhuko nyt mitään", onnistui hänen saada sanotuksi.
"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna
uudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä
maailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten
kyllä loppuvat kaikkinaiset puheet -- minä puolustan teitä
ikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne.
Pystyn sen tekemään."
Hän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä
piirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä
-- rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.
Helene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen
ja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki -- tämä
julma ja puolisivistynyt kaivosleiri -- oli kääntynyt häntä vastaan ja
tuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat
poikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat
panna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää
häntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen
ylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen
tulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi,
panetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai
antaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä
hänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi
kuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa
hänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli
suurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he
tiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen
magneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä
tavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin
vaikuttanut paitsi Glenister. -- Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut
häntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.
"Tahdotteko tulla vaimokseni, Helene?" toisti Mac Namara hiljaa
kysymyksensä.
Helene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin
sulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku
kuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac
Namara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven.
Näkyviin tuli Struve.
"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa
päin helkkaria."
Heleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä
päällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä
masennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara
virkkoi pahantuulisena:
"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua
matkaan."
"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti
sitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin", sanoi Struve. "Hevosesi
on satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele
vaatteita muuttamalla."
"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin
kanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan
kykysi mukaan."
"Ilmoitin puhelimitse sinne, että työmiehet asestautuisivat ja
pitäisivät varansa. Jos kiiruhdat, ehdit kyllä ajoissa. Nyt on vasta
puoliyö."
"Mitä on tekeillä?" kysyi Helene levottomana.
"Yrittävät vallata kaivokset tänä yönä", vastasi asianajaja. "Me
puolestamme koetamme vangita salaliittolaiset ja on mahdollista, että
syntyy verinen yhteentörmäys."
"Te ette saa ratsastaa sinne!" huudahti tyttö kauhistuneena. "Siellä
tulee varmasti verta vuotamaan."
"Juuri siksi minun täytyykin mennä sinne", sanoi Mac Namara. "Tulen
huomenna takaisin ja haluan silloin tavata teidät kahden kesken. Hyvää
yötä."
Hänen silmissään oli uusi, tavaton loiste, kun hän hyvästeli Heleneä.
Ollakseen niin kokematon naissydänten tutkija hän näytteli osaansa
verrattoman hyvin, ja kun hän asteli kiireisin askelin konttoriaan
kohden, hymyili hän itsekseen.
"Saan hänen vastauksensa huomenna. Kiitoksia paljon, Glenister."