Wheaton kutsui eräänä päivänä koolle ruotsalaiset sekä näiden
asianajajat ja ehdotti, että taisteluvoimat yhdistettäisiin. Dextry,
joka oli palannut vuoristoretkeilyltään, oli myöskin mukana.
Neuvottelut olivat loppuneet, sanoi hän.
"Meillä on ollut salapoliiseja toimessa viiden viikon aikana",
huomautti ruotsalaisten asianajaja, "mutta he eivät ole saaneet
selvillä enempää kuin mitä jo tiedämme."
Dextry ei virkkanut siihen mitään, mutta seuraavana yönä hänen nähtiin
olevan ahkerassa puuhassa Mac Namaran konttorihuoneet naapuritalossa.
Hän oli vuokrannut pihahuoneen ylimmästä kerroksesta, ja Glenisterin
avulla hän sahasi aukon ullakkokattoon ja kiipesi sieltä talon
ullakolle. Onneksi ei välimatka viereiseen taloon ollut pitkä, ja tuota
pikaa hän oli kenenkään huomaamatta hypännyt naapurikatolle ja sieltä
ullakolle. Hän ryömi varovasti ullakkopermannon poikkiparsia pitkin ja
mitattuaan, missä osapuilleen Mac Namaran konttori oli, hän kaiversi
pienen kurkistusreiän, josta hän hirrellä maaten saattoi nähdä
suurimman osan hänen allaan olevasta huoneesta. Tänne hän sijoittui
varhain seuraavana aamuna ja intiaaniomaisen kärsivällisesti vietti
täällä aikaansa seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin hän ruumis
jäykkänä, nälkäisenä ja pahantuulisena tuli jälleen ihmisten ilmoille.
Kaivoksenomistajilla oli ollut uusi kokous, jossa päätettiin, että
Wheatonin olisi jälleen viipymättä lähdettävä San Fransiskoon "Santa
Marialla", joka par'aikaa oli satamassa. Hänen pitäisi siellä ryhtyä
lain vaatimiin toimenpiteihin sen johdosta ettei tuomioistuimen
määräyksiä ollut noudatettu, ja katsottiin voitavan toivoa, että hänen
onnistuisi kaikki vaikutusvaltansa käyttäen saada asia pikaiseen
ratkaisuun.
Aamun sarastaessa Dextry palasi tähystyspaikalleen ja vasta sydänyöllä
hän tuli tapaamaan Glenisteriä ja Wheatonia.
"He ovat vakoilleet teitä koko päivän, Wheaton", hän sanoi, "ja he
tietävät, että teidän pitäisi lähteä Yhdysvaltoihin. Teidät vangitaan
huomenna ennen aamiaista."
"Vangitaan! Mistä hyvästä?"
"En muista enää ihan tarkalleen -- kaksinnaimisesta, pahoinpitelystä,
vehkeilystä tai jostakin sellaisesta. Kaikissa tapauksissa teidät
aiotaan panna vankilaan, ja se on pääasia. Heidän mielestään te olette
ainoa lakimies, joka pystyy tuottamaan heille vaikeuksia, ja ainoa,
jota he eivät voi lahjoa."
"Mitä kaiken nimessä minä nyt teen? Ne vartioivat jokaikistä venettä,
joka lähtee rannasta, ja elleivät saa minua kiinni sitä tietä, tutkivat
ne koko laivan."
"Olen tuuminut kaikki valmiiksi", sanoi vanhus, johon vastukset
vaikuttavat vain kiihoittavasti.
"No, antakaa kuulua."
"Jättäkää juttu minun haltuuni. Sullokaa tavaranne laukkuihin ja olkaa
valmis lähtemään kahden tunnin kuluttua."
"Minä sanon teille, että he nuuskivat 'Santa Marian' kokasta perään
saakka", intti Wheaton vastaan, mutta Dextry oli jo mennyt.
"Parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Hänen ehdotuksensa ovat aina
järkeviä", tyynnytti Glenister häntä, ja Wheaton ryhtyi
matkavalmisteluihin.
Sillä välin oli iäkäs malminetsijä ryhtynyt järjestelmällisesti
tutkimaan kaikkia kaupungin pelihuoneita ja aloittanut pääkadun
toisesta päästä. Vaikka olikin jo myöhäinen ilta käsissä, oli elämä
vielä vilkasta, ja lopulta hän löysi haettavansa "Mustan Pekan"
äärestä, tervantuoksua vaatteissa ja meren laulavaa sävyä meluisessa
naurussaan. Dextry vei hänet syrjemmälle.
"Mac, sinussa on kaksi ominaisuutta, joita voi jotenkuten käyttää,
toinen on sinun vaiteliaisuutesi, toinen merimiestaitosi. Muuten olet
parantumaton juopporatti."
Merimies virnisti.
"Mitä sinä nyt haluat! Jos on kysymys rahoista tai liikeasioista, niin
laputa tiehesi äläkä häiritse kunnon merimiestä hänen huvituksissaan.
Jos on tapella tarvis, niin anna minulle tuo hattu."
"Minä haluan, että herätät lämmittäjäsi ja panet höyryn kuntoon
hinaajaasi ja odotat minua laiturin luona. Sinut on vuokrattu
neljäksikolmatta tunniksi ja -- muista tarkoin, ei sanaakaan!"
"Mene hornan tuuttiin! Minun rinnallani ovat Egyptin sfinksit
puheliaita kuin fonograafit."
Vanhus ohjasi nyt kulkunsa kahvila Pohjolaan. Näytäntöä kesti yhä, ja
hän löysi helposti henkilön, jota hän haki.
"Olen iloinen, että tapasin teidät, kapteeni. Se säästi minulta vaivan
soudattaa itseni laivaan pimeässä."
Dextry vei hänet tyhjään nurkkaukseen.
"Minä ja toverini haluamme lähettää mukananne erään henkilön San
Fransiskoon."
"Käy päinsä."
"Niin, mutta nähkääs... hm... asiassa on pieni mutta", sanoi Dextry
epäröiden, sillä hänestä oli vastenmielistä pyydellä. -- "Lähettimme on
asianajaja Wheaton, ja Mac Namaran joukko yrittää pidättää hänet."
"En ymmärrä oikein."
"He ovat hankkineet vangitsemismääräyksen ja aikovat huomenna vaania
häntä rannalla. Nyt me toivomme, että te..."
"Herra Dextry, minä en halua sekaantua rettelöihin. Minulla on
ammatissani sitä lajia vallan tarpeeksi."
"Mutta kuulkaas nyt", selitti toinen. "Meidän täytyy lähettää hänet,
jotta hän voisi panna ison rummun pärisemään San Fransiskossa. Meille
on pantu kettu tuomariksi, ja nyt meidät on asetettu umpikujaan ja
aiotaan pysyttää siinä."
"Olen pahoillani, etten voi auttaa teitä, Dextry, mutta olen jo kerran
aiemmin ollut mukana asioissanne, ja se saa riittää."
"Nyt ei ole kysymys karkausyrityksestä. Teille ei koidu siitä mitään
hankaluutta", aloitti Dextry, mutta kapteeni keskeytti hänet:
"Ei kannata keskustella siitä enempää. Minä en suostu."
"Ette suostu, niinkö sanoitte", virkkoi vanhus, jonka kärsivällisyys
alkoi loppua. "Kuulkaa nyt kumminkin vielä hetki minua. Jokainen
leirissä tietää, että poika ja minä olemme rehtiä väkeä, ja nyt meidät
yritetään nitistää. On ihan välttämätöntä, että asianajajamme lähtee
huomenillalla, muuten täkäläinen roistokopla panettaa hänet putkaan
jonkun tekosyyn nojalla, niin ettei hän voisi päästä kosketuksiin
ylioikeuden kanssa. Mutta hän lähtee kaikissa tapauksissa ja lisäksi
teidän laivassanne. Minä puhun niinkuin mies miehelle puhuu. Ellette
ota häntä mukaan, menen täältä suoraan terveystarkastajan puheille --
hän on hyvä ystäväni -- ja hän pidättää sekä teidät että laivanne. Minä
en olisi mielelläni menetellyt näin, eikä se muutenkaan ole tapaistani,
mutta hätä ei lue lakia. En ole milloinkaan ilmaissut salaisuutta. Minä
olen kuin suljettu kirja enkä aukaise suutani, ellette pakota minua
siihen. Mutta jos sen teen, olisi teidän aika etsiä jotakin muuta
hommattavaa. Tällainen on ehdotukseni."
Hän selitti kapteenille, kuinka asiat olisi järjestettävä. Kun hän oli
lopettanut, virkkoi kapteeni Stephens:
"Minulle ei ole milloinkaan puhuttu tällä tavoin -- ei koskaan. Olette
käyttänyt hyväksenne yliotettanne, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa
minun on mahdoton evätä pyyntöänne. Teen kuten tahdotte, mutta en
senvuoksi, että pelkäisin uhkaustanne, vaan siksi että olen kuullut
vaikeuksistanne -- ja myöskin siksi, etten voi olla ihailematta
hämmästyttävää julkeuttanne." Tämän sanottuaan hän palasi aitioonsa.
Dextry palasi Wheatonin konttoriin. Taloa lähestyessään hän näki erään
olennon piileskelevän viereisen talon porttikäytävässä.
"Taloa vartioidaan", hän sanoi päästyään asianajajan huoneeseen. "Onko
täällä takaovea? Hyvä on. Jättäkää kynttilä palamaan ja menkäämme
toisesta ovesta."
He hiipivät huomaamattomina syyspimeää, luikertelevaa käytävää pitkin,
ja pääsivät eräälle takakadulle. Liejuisia lätäkköjä ja tunkioita
sotkien ja monia kiertoteitä kulkien he saapuivat lopulta laiturille,
jossa Macin hinaajan tulet jo loistivat.
Höyryä oli tarpeeksi, ja kun kapteeni oli ottanut heidät vastaan, antoi
Dextry hänelle tarpeelliset ohjeet, jotka kapteeni nyökkäsi
tajunneensa. Glenister ja Dextry sanoivat nyt hyvästit Wheatonille, ja
pikku alus irroitti kiinnitystouvit ja puikkelehti myötävirtaa kunnes
katosi meren pimeään.
"Nyt minä menen sammuttamaan valot Wheatonin huoneesta, jotta vartijat
luulevat hänen menneen makuulle."
"Ja minä otan aamun koittaessa sinun paikkasi Mac Namaran ullakolla",
virkkoi Glenister. "Luulenpa, että leirissä syntyy elämää, kun he eivät
löydäkään asianajajaa."
He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin Wheatonin huoneeseen,
sammuttivat valot, hiipivät jälleen ulos, sitten kotiin ja vuoteeseen.
Aamuhämärissä Glenister nousi ja lähti etsimään Dextryn tähystysreikää
Mac Namaran ullakolta.
Maata pitkällään yhdellä ainoalla hirrellä ja tuijottaa kiinteästi
permannossa olevasta reiästä ei ole suinkaan miellyttävä asento ja
Glenisteristä tuntui, etteivät tunnit sinä päivänä ottaneet koskaan
loppuakseen. Hänen jalkojaan alkoi särkeä sietämättömällä tavalla,
mutta talon hento rakennustapa ei sallinut hänen paljoakaan liikahdella
niin kauan kuin joku oli huoneessa. Eikä hän sitä paitsi olisi hevin
liikahdellutkaan, niin jännittyneenä hän tarkkaili mitä hänen allaan
tapahtui.
Ensin saapui paikalle poliisikomissaari ja tiedotti, ettei hänen ollut
onnistunut löytää Wheatonia.
"Hän lähti huoneestaan johonkin aikaan yöstä. Mieheni näkivät hänen
huoneessaan tulta kello kahteen saakka. Kello seitsemän me murtauduimme
sisään, mutta hän oli poissa."
"Hän on ilmeisesti saanut vihiä aikeistamme. Lähettäkää miehiä 'Santa
Mariaan' ja tutkikaa koko laiva kölistä mastonhuippuun saakka.
Vartioikaa myöskin rantoja; hän voi lähteä jossakin pienemmässä
aluksessa. Pitäkää itse silmällä matkustajia, jotka menevät laivaan.
Älkää luottako kehenkään muuhun, sillä on mahdollista, että hän yrittää
laivaan valepukuisena. Hän voi pukeutua esimerkiksi naisen asuun.
Ymmärrättehän -- satamassa on vain yksi laiva -- eikä hän saa päästä
käsistämme."
"Eikä pääsekään", vakuutti Vorhees ponnekkaasti, ja ullakolla lojuva
kuuntelija hymyili vahingoniloisesti, sillä samalla hetkellä Macin
pikku hinaaja keinui parikymmentä penikulmaa alempana höyrylaivan
kulkuväylällä ja sen pienessä hytissä istui Wheaton aamiaistaan
särpimässä.
Aamupäivä kului verkkaisesti, ja kun ei asianajajasta kuulunut tietoja,
kasvoi Mac Namaran levottomuus hetki hetkeltä. Kello kaksitoista saapui
Vorhees jälleen ja ilmoitti, että matkustajat olivat kaikki jo
laivassa, joka oli lähtövalmis.
"Lempo soikoon, hän on siis pujahtanut käsistämme!" ärähti Mac Namara.
"Ei, ei ole. Mahdollisesti hän on kätkeytynyt hiilihinkaloon, mutta
minä puolestani luulen, että hän on yhä maissa ja aikoo viime hetkessä
yrittää laivaan kun tämä jo on liikkeessä. Hän ei ole poistunut
rannalta aamun jälkeen, se ainakin on varma asia. Lähden nyt neljän
miehen kanssa tutkimaan laivan uudelleen. Ellemme saa häntä käsiimme,
uskallan lyödä vetoa, että hän piilotteleikse jossakin kaupungilla, ja
me saamme hänet kiinni myöhemmin. Olen sijoittanut väkeä pitkin rantaa
kahden penikulman matkan."
"Hän ei saa lähteä täältä. Jos hän pääsee San Fransiskoon... Sanokaa
miehillenne, että minä annan viisisataa dollaria sille, joka hänet
löytää."
Kolmea tuntia myöhemmin Vorhees oli jälleen paikalla.
"Laiva lähti ilman häntä."
Mac Namaralta pääsi kirous.
"Sitä en usko. Hän on puijannut teitä. Tiedän, että niin on."
Glenister pureskeli voileipää ja tunsi sydämessään rajatonta
mielihyvää. Iltapäivällä hän huomasi Struven tulleen huoneeseen. Mies
oli ilmeisesti juonut.
"Vai niin, hänen onnistui siis kumminkin livistää", hän aloitti. "Sitä
pelkäsinkin. Nokkela mies, tuo Wheaton."
"Hän ei ole livistänyt", sanoi Mac Namara. "Hän on yhä vielä
kaupungissa. Jos minä vain hänet tavoitan, pidän häntä tallella siihen
saakka kunnes lumi alkaa sulaa."
Struve istahti tuolille ja sytytti sikarin hieman vapisevin käsin.
"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?
Luuletko, että onnistumme?"
Kuuntelija höristeli korviaan.
"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität
nykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme.
Hän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää
enemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies
tuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin."
"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi
lähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on
tyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!"
Glenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä
oikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?
"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain,
kuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa.
Tarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit,
jotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan
suoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun
kuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja
itse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa
paperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme
asioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille
ilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen
alttiudeksi."
Glenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa
muuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut
niitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi --
ruumiillisesti kipeäksi -- ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin
voimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka
asianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan
epäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin
erilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut
häntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä
rakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut
loukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä
Jumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa
tiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua,
mutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.
Mac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä
päin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli
hampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa
valloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja
heittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.
"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen", jatkoi Struve. Hän
vaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen
piirteensä muuttuneet.
"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle,
tolkuttomasti hullaantunut -- ja hän pitää minusta -- tiedän sen -- tai
ainakin hän voisi..."
"Tarkoitatko, että olet häneen rakastunut", kysyi Mac Namara
kääntymättä. Kysymys tuntui tehdyn täysin välinpitämättömästi, mutta
missä valo osui häneen käsilleen, näki Glenister, että veri oli niistä
tyystin kadonnut.
"Rakastunut häneen? No -- kuinkahan lienee -- hahahaa! Sinä tiedät,
kuinka miehet..." kerskui Struve julkeasti. Hänen piirteensä olivat
julmat ja eläimelliset. -- "Olen saanut tuomarin minne tahdon ja minä
saan tyttärenkin..."
Hänen tökeröt sanansa katkesivat korisevaan mutinaan, sillä Mao Namara
oli sanaa lausumatta hypännyt esiin ja tarttunut häntä kurkusta sekä
painanut häntä seinää vasten. Glenister näki tuon kookkaan ja
tukevatekoisen miehen Struven kurkulla ja sitten päästävän vasemman
kätensä valahtamaan sivulle ja pitelevän oikeallaan avutonta uhriaan,
joka vääntelehti tuskissaan ja raivoisasti yritti tehdä vastarintaa.
Mac Namara katseli suoraan häntä kasvoihin. Tämä reutoi ja kiemurteli
toisen raudanlujassa otteessa, joka oli pusertaa hengen hänen
ruumiistaan. Seuraavina pitkinä minuutteina Mac Namara kumartui
eteenpäin pusertaen häntä kaikella painollaan, vasen käsi selän takana
ja jalat jännitettyinä niin että lihakset jäykkenivät raudankoviksi, ja
tarkkaili, kuinka hänen uhrinsa vastustuskyky vähitellen heikkeni.
Struven voimat loppuivat pian tyystin, leuka loksahti lerpalleen, kieli
tunkeutui ulos suusta, sitten hän oli liikkumaton. Mac Kamara paiskasi
hänet lattialle, jonne hän jysähti suu alaspäin, ja seisoi sitten
hetken aikaa häntä katsellen. Sitten Mac Namara katosi Glenisterin
näkyvistä, mutta palasi pian kädessä vesikannu. Hän potkaisi elottoman
näköistä ruumista, niin että se kääntyi selälleen, ja tyhjensi hänen
päälleen vesikannun. Sitten hän vei vesikannun pois, istahti tuolille,
sytytti sikarin ja katseli, kuinka elämä hiljalleen palasi hänen
uhrinsa ruumiiseen. Hän ei liikuttanut sormeaankaan auttaakseen häntä
nousemaan vesilätäköstä.
Struve voihki ja puhkui, kääntyi kyljelleen ja nousi vihdoin
vaivalloisesti seisaalleen. Hänen silmissään oli pelästynyt ilme, ja
humalaa oli seurannut pelko -- hän pelkäsi hirveästi sitä jättiläistä,
joka tuossa istui ja poltti sikariaan ja tuijotti häneen jäykästi ja
kylmästi. Hän tapaili epävarmasti kurkkuaan ja voihkaisi jälleen.
"Miksi näin teit?" hän kuiskasi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan. Hän
koetti nousta, mutta polvet pettivät ja hän kompastui. Lopulta hänen
sentään onnistui kömpiä ylös ja päästä ovelle. Vasta nyt Mac Namara
puhutteli häntä, hampaittensa raosta, ottamatta sikaria suustaan.
"Älä milloinkaan enää puhu hänestä. Hänestä tulee minun vaimoni."
Jäätyään yksikseen hän katseli uteliaana kattoon. "Onpas tässä
hökkelissä rottia", hän tuumi itsekseen. "Olin vast'ikään kuulevinani
kokonaisen parven tuolla liikkuvan."
Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti joku olento naapuritalon katolle
ja sieltä maahan. Jonkun matkan päässä näkyi Struve hitaasti
laahustavan eteenpäin. Jos joku vieras olisi heidät nähnyt, olisi hänen
ollut vaikea päätellä, kumpi näistä miehistä tunsi kurkussaan murhaavan
otteen jäljet, sillä molemmat näyttivät niin kurjilta ja piestyiltä ja
molemmat horjahtelivat kävellessään.