Miehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet
siellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.
"Nyt on piru irti!" hän läähätti. "Mac Namara aikoo ottaa pankista pois
teidän kultavarastonne."
"Mitä te puhutte?" huudahtivat miehet yht'aikaa.
"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä.
Tutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan.
Silloin astuu pankkiin -- kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä
näkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen
sisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen
kultansa on heti noudatettava holvista."
"Se meidän on estettävä", sanoi Glenister. "Jos hän ottaa meidän, ottaa
hän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta
pioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei
kukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!"
Hän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet
kintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset
saapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin.
Toisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli
mukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät
työnsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti
saatavilla.
"Mitä nyt on tekeillä?" hän huudahti.
"Me haemme Alec Mac Namaraa", vastasi Glenister.
Pankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle
rautaristikon taakse:
"Onko Mac Namara tuolla sisällä?"
Kukaan ei ollut kuullut herra Morehousen valehtelevan.
"On kyllä", vastasi tämä hieman arkaillen. "Mitä hänestä?"
"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle
emmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä
piilottelisi kuin koira."
Mac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa
pankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku
huusi:
"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!" Se äänekäs melu, joka
seurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.
"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa
minnekään."
"Hän on sen siis jo tehnyt."
"Ei ole."
Mac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun
tämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian
lujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa,
katsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata
millä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät
olisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli
kolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa,
valmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta,
jonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.
Silmätessään niitä kiukkuisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen
ristikon takaa, hän tunsi, että leikki alkoi lähestyä loppuaan, ja veri
jyskytti hänen suonissaan, kun hän ajatteli sitä. Hän ei ollut
odottanut näin voimakasta ja nopeatoimintaista vastustusta, vaikka hän
olikin siihen varustautunut. Hän tiesi, että he himoitsivat hänen
kukistustaan ja että Glenister oli heidän johtajansa. Hän näki tämän
miehen vihan liekehtivän avoimesti hänen silmistään. Hän tiesi, että
tähän tunteeseen sisältyi muutakin kuin pelkkää rakkautta vaivaiseen
kultaan, josta he nyt ottelivat, ja tällöin hänen mieleensä juolahti
muuan ajatus.
"Onko tämä teidän työtänne, Glenister", hän sanoi ivallisesti.
"Pelkäsittekö tulla yksinänne tai halusitteko odottaa hetkeä, jolloin
minä olisin naisen seurassa?"
Tätä sanoessaan hän aukaisi oven, jolloin Helene Chester tuli näkyviin,
ja virkkoi sitten lujalla äänellä:
"On parasta ettette lähde kanssani, neiti Chester. Tuo mies voisi...
niin, lyhyesti, olette täällä paremmassa turvassa, ymmärrättehän?"
Hän toivoi voivansa kiihoittaa Glenisterin lausumaan jonkun
äkkipikaisen sanan tai tekemään jotakin harkitsematonta nuoren tytön
läsnäollessa ja kuvitteli samalla, minkä vaikutuksen tekisi hänen
sankariutensa, kun hän yksin ja rohkeasti asettuisi vastatusten tuon
roskajoukon kanssa -- yksi kymmentä vastaan.
"Tulkaa ulos!" kivahti hänen vastustajansa käheästi. Mac Namaran
loukkaavat sanat ja huomio, että Helene oli toimitsijamiehen mukana,
tehosivat häneen kuin huumaava isku.
"Tietysti minä tulen, mutta minä en halua, että tätä nuorta naista
kohtaa minkäänlainen väkivalta teidän taholtanne. Olen aseetoin, mutta
minulla on oikeus päästä täältä ulos koskemattomana -- Amerikan
kansalaisen oikeus --" Hän kohotti kätensä pään yli -- "Pois tieltä!"
hän huusi. Morehouse aukaisi oven, ja Mac Namara asteli pitkin askelin
joukon halki.
On omituista, että vaikka mies intohimonsa sokaisemana voi ampua
turvattoman vihollisensa takaa päin, ei kukaan voi nostaa kättään
miestä vastaan, joka pitää käsivartensa koholla ja jonka silmistä voi
lukea pelottomuutta. Tällä tavalla on muuten helpompi käsitellä joukkoa
kuin yksityistä ihmistä.
Mac Namara oli koetellut tätä temppua jo aiemminkin ja turvautui siihen
nytkin raivatessaan tietä joukon halki. Hän suoritti sen hyvän
näyttelijän tavoin, ja kuten hän odottikin, väistyivät miehet syrjään
- kaikki muut paitsi Glenister, joka tukki hänen tiensä revolveri
kädessä. Loukattu kaivoksenomistaja oli ilmeisesti raivoissaan. Mac
Namara astui ihan hänen eteensä, ennen kuin hiljensi askeliaan, Sitten
hän pysähtyi ja molemmat miehet katselivat toisiaan vihaisesti silmiin.
Konttoriaitauksen takana seisova nuori nainen kuuli syvässä
hiljaisuudessa sydämensä kiivaan sykinnän. Glenister kohotti kättänsä
verkkaisesti, mutta antoi sen sitten laskea. Hän ravisti päätänsä ja
astui syrjään, niin että toinen pääsi menemään ja astumaan kadulle.
Wheaton kääntyi nyt puhuttelemaan Morehousea.
"Herra Morehouse", hän sanoi, "hallussamme on San Fransiskon
ylioikeuden määräys,jonka mukaan nämä rahat on luovutettava meille." --
Hän ojensi paperit Morehouselle. -- "Meidän kanssamme ei ole nyt hyvä
leikkiä. Se kulta on meidän, ja me aiomme sen ottaa."
Morehouse tarkasteli pitkään saamiaan papereita.
"En voi tehdä mitään hyväksenne", hän sanoi. "Näitä asiakirjoja ei ole
osoitettu minulle. Jos piirioikeus määrää minut rahat teille
luovuttamaan, teen sen, muussa tapauksessa minun on säilytettävä kulta
hallussani, kunnes se tuomioistuin, joka on sen minulle uskonut, ja sen
nostaa. Samoja muotoja noudatetaan niitä luovutettaessa kuin
sisäänjätettäessäkin."
"Me haluamme saada kullan nyt heti."
"Valitan, mutta minä en voi sallia henkilökohtaisten tunteitteni
vaikuttaa toimintaani."
"Me otamme rahat tavalla millä tahansa", kivahti Glenister. "Olemme
epäonnistuneet kaikkialla, ja nyt olemme väsyneet odotteIuihin. Mukaan,
pojat!"
"Takaisin!" huusi Morehouse. "Älkää tarttuko tähän oveen! Aseihin,
pojat!"
Tämän kehoituksen hän lausui toimihenkilöilleen ja tarttui itse
kivääriin, joka oli hänen takanaan pöydällä, ja viritti hanan.
Rahantutkija sieppasi haulikon, kassanhoitaja ja kirjanpitäjät
asestautuivat niinikään, mikä milläkin. Alaskan pankkiin talletetut
varat olivat ilmeisestikin hyvässä suojassa.
"Minä en halua minkäänlaista rettelöä kanssanne", jatkoi
virginialainen, "mutta ne rahat pysyvät täällä, kunnes asianomaiset
tulevat ne noutamaan."
Pankinjohtajan tarmokas esiintyminen pysähdytti joukon, mutta Glenister
puhkesi kiivaihin sanoihin:
"Eteenpäin -- eteenpäin! Mikä teidän on?" ja hänen uhkaava katseensa
ilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.
Helene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti
hermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä,
valkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla
tyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä,
päivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin
ilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät
kiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa
jälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan
äärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä
uhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja
raskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten
takaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä
tunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.
"Ulos talosta!" komensi upseeri.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Wheaton.
"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin
kultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt
väleen ulos!"
Miehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu
Setä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin
seurauksiin.
"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla", virkkoi Wheaton kun
he tulivat kadulle.
"Niin", vastasi Glenister synkästi. "Olemme koettaneet
pitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan
alkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen
yhteentörmäykseen."