Harmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat
pilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan
mielialaan.
Kuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada
uutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli
omansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä,
herpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen
alinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa
katsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset
uutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.
Oikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä
minkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka
vallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu
asia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä
uhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti
anasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä
töitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko
suunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti
se toteutettiin.
Omituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä
oloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen
äkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan
tutkimalla vuoristossa malmialueita.
Kun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi
taivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta
lähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister
sai tähystimen avulla selville, että se oli "Roanoke". Kun hetket
kuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti
Glenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät
sylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään
korkeita rantahyrskyjä.
"Ranta imee vietävän väkevästi", he selittivät, "ja vesi on liian
kylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua."
Glenisterin täytyi hillitä kärsimättömyyttään.
Jokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle.
Luontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli
yltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge
Islandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt
kohisivat kuin kiehuva maito.
Kolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin
laskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman
asujamiston kerääntymään rannalle.
"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin
katsoa eteensä."
"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin", virkkoi joku.
"Tämä on peräti vaarallinen juttu."
Kun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden
saaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja
kaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he
kokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi
merestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä
yläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii
sinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin
ja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei
näkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken
kuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja,
venehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.
Moni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi
heidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun
rytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja
palasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen
merimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi
hengittämään.
Hieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka
mainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen
takaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt
missään.
Glenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja
vaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen
sentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt
missään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto
jo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty
köysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen
sinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää
uudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja
pudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan
alta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.
"Minulla on se täällä", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa
povitaskuaan. "Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä
pieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin
rantahyrskyjen uhallakin."
Se hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen
huulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi
kaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä
kaupunkiin.
"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen", selitteli
asianajaja myöhemmin, "ja minulle annettiin siellä lupa vedota
täkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään
tuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan
olemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu
hänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja
kaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin
kuin osasin toivoakaan."
Glenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti
voimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen
myöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin
osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin.
Hän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen
hänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja
muutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi
osoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja
sivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän,
joka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä
odottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt
huonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli
puhdistettu.
"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä
anastettiin kaivos", hän sanoi. "Nyt saamme sen takaisin ja kaikki
rahammekin -- ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin."
"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden
sisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna."
Merkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat
miehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti
vastaan.
"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa.
Se oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?"
"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset
näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt
muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja
Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette
pannut talteen kassakaappeihinne."
Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne
pöydälle vilkaisemattakaan niihin.
"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos
asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla
enemmän kummastunut kuin nyt.
"Mitä... te..."
"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi.
"Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun
ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on
keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti
sormiaan.
"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja
kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:
"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille."
Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen
heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan
takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.
"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui
olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin
heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa.
Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat
tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne
olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään
lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata
jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se
osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.
Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen
ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin
vakavat. Vihdoin hän sanoi:
"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien
oikeaperäisyyttä."
"Oletteko järjiltänne, mies?" huudahti Wheaton. "Nämähän ovat oikeiksi
todistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät
meille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme
korkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne
muualle. Niin -- ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan
kaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me
vaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta."
Stillman katsahti ikkunan luona seisovaan äänettömään mieheen.
"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa
asian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän
teille tässä, etten minä aio puuttua asiaan."
Wheaton silmäili häntä kauan ja terävästi, kunnes vanhus jatkoi:
"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä
minä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni
olla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt."
Asianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean
väitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.
"Tulkaa, tulkaa", hän sanoi, "me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden
edessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on
hypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta
veto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä."
"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy
tuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt
harjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli
vaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää.
Tuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan
mahtavia voimia."