Mainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi
toisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät
oikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen
sivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista
löytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin
poikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa
hengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat
kuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki
toisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea
itsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun
sarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät
jälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin.
Jäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja
jatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.
"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla", sanoi
Dextry silmäten taakseen. "Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä
hommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia
huomispäivän sanomalehdistä."
"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä", virkkoi
Glenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen
järkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa,
joitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät
tajuamaan vain Helenen kuvan. -- "Ajatteles, jospa hän saa selville,
kuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!" Hän oli
vallan masentunut moista ajatellessaan.
"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön."
"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac
Namaraa."
"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano
suoraan, mitä ajattelet."
"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin."
"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies
on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi
mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan
häntä niin voimakkaasti, että... ei, tunteeni ovat liian syvät niitä
tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä
sellaista."
"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme,
josta kuvastui menneitten aikojen muisto.
"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä
mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä
katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän
on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi
viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."
"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan,
jolloin hänen piirteensä kovenivat.
Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen
leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne
olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet
ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja
toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten.
Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria
mahtuakseen seulan reijistä.
Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin
keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla
kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi
sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä
saattomatkaltaan.
Glenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla
vetelehtiviltä jätkiltä.
"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan -- viimeinen hinaaja pääsee juuri
rantaan", vastattiin hänelle. "Jos haluatte matkustaa ulkomaille,
saatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä -- kas niin, nyt se
puhaltaa lähtömerkin!"
Valkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului
matalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.
"Pian!" hän huusi merimiehille. "Minä haluan saada käytettäväkseni
tienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan
viiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan."
Hän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill
Wheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka
hirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli
hänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla
tuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa
eikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi
matkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi:
"Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää
jo! Vene on lähtökunnossa!"
Unta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle,
jonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua.
He lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta
rannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona
rannasta.
"Toivottavasti en unohtanut mitään", huohotti Wheaton vetäessään
takkia ylleen. "Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut
teitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään."
Glenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi
voimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua
huomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi
näiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja
liitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin
puoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen
taukosi soutamasta. "Roanoke" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.
Soutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja
tempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi
heiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin
innoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja
tarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui
nopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti
pihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt
puhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä
otsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.
Neljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella,
hän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.
"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä
paljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa
pian takaisin!"
Joku laivamiehistä viskasi heille köyden, jota pitkin Wheaton kapusi
laivaan.
"Tärkeätä!" huusi nuori mies laivan kapteenille. -- "Hallituksen
asioissa."
Konehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia
vettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.