Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui
lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa
kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren
fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti
tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden
tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä
sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.
Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni
patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet
työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.
Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei
vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään
silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu
siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että
melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän
epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan
kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi,
tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän
tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut.
Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä
syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.
"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla", tuumi hän itsekseen.
Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen
piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät
neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan
kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.
"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle
tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta
odottamatta.
Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta
tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija
hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen
lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin.
Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet
rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä,
sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.
Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa
kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta
ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he
astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen
miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota
hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten
lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille
huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti
ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita
mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain
pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta
arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita
kaivosmiehiä.
Teltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja
porsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu
sisäpuolelta.
Kun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui
hetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään
sekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin
varjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi
rauhoittuneena telttaan.
* * * * *
Mac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene
Chesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka
kullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista
kyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei
tiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen,
kysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma
osuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin
rehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli
riidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen.
Juttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet -- Mac Namaran --
valvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen
selityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä
ilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.
Midaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna
huuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta
hyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti
mikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi
menneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä
tarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen
yksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena
seuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen
taikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut
vielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin
kysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen
merkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä
kaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei
tosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat
Glenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka
monessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki
erilaisia.
Kun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan
haukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään
ulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. "Raikasta ilmaa
hengittämään ja sitten vuoteeseen!" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi
yövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan
erikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja
melkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui
tavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat!
Tämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti
ryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin
päähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli
vastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä
miehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä
hän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä
ja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.
Osoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene
puhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi
ja kysyi karskisti:
"Mitä te tahdotte?"
Sitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella
ja luonnottomalla äänellä:
"Niin, neiti. Minä olen yövartija."
Helene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta
mustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla
nämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä
touhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja
levotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo
suunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului
heikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä
pahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran
kuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän
tapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja
kuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä -- ja silti tuntui tämä
uskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin
kuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän
huutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei
ollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi -- ja jälleen kuului
valittelevan miehen ääni.
"Mitä tuo on?" hän kysyi.
Vastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapaili
Helenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.
"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne", sanoi mies varoittaen.
"Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti."
"Ah, te olette kaivosvarkaita..."
Hän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija
tarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa
antoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli
kuormitettu. Silloin hän virkkoi:
"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy
sitoa teidät."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Aion sitoa teidät ja panna kapulan suuhunne, jottette voisi huutaa."
"Ah, uskaltakaapas!" huudahti Helene uhmaavasti. "Seison tässä
alallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan."
Hän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas,
niin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies
alkoi poistua takaperin.
"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne
pensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet
poistua."
Hän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja
pian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain
piiskanläjähdykset.
Miehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene
liikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt
tienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä
sillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän
kuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka
oli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten
kavionkopseen keskeltä -- hänen oma nimensä -- "Helene" --, ja tämä
sana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan
pala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. "Ei,
ei... se on mahdotonta... ja sittenkin se voi olla mahdollista", hän
huudahti. "Ah, voisiko se olla mahdollista?"
Hän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari
askelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen
jälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän
seisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä
varkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa?
Nämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja
roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi
muistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli
nyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli
suojannut häntä omilla ruumiillaan.
Hän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle.
Tuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat
kasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.
"Kaivosvarkaita!" hän läähätti. "Pian! Paarit! Yövartija on
haavoittunut!"
Ilmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen
ohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.
"Missä? Ketkä? Minne ne ovat menneet?"
Mac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän
näkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia
selityksiä.
"Kuulkaas nyt! Lähdemme heitä tavoittamaan. Tuokaa hevoset! Pian!"
Hän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa
lopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon
päin.
"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön
Discoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja
poliisiosastoa."
Kun he tekivät lähtöä, huusi Helene:
"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme
neekeriä."
Hän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa
kajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.