Meren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja
melkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan,
josta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella
laivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä
rantahietikolla.
Tänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen.
Mitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli
rantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli
saanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja
vaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli
harjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet
vaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain
vastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta
epäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen
hyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi
pitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli
muistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat
hänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja
sanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa
hoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä
tavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene
luopunut vaatimuksistaan.
Helene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä
keskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui
hänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä
muuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän
siitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli
tullut uusi pohdittava -- Mac Kamara.
Tämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain
masennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen
huomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.
Tuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin
Namaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran
seurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen
huomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä
päivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan
niiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä
kohtaan -- tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä.
Ollessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa,
teeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen
vastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja
epäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen
olemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän
oli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä
selvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi
että ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut
siitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei
voinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä,
Glenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.
Tällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn,
kuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen,
mutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun
hän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin
venettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään,
ikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa
saamaan sen kielet värähtämään.
"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti", hän aloitti.
"Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa,
täräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että
tämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan.
Poika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette
tuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri
vaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta."
Viimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain
ani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja
pahoittelee olleensa humalassa.
"Mistä syystä kaivoksenne anastettiin?"
"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua
seurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio
vastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan
hoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua,
otan minä kortit käteeni ja lopetan pelin."
"Puhutte ikäänkuin teitä olisi kohdannut joku vääryys", sanoi Helene.
"Niinpä onkin", vastasi toinen painokkaasti. "Minä epäilen kaikkia
lakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi
sanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te
ole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka
sorkka."
"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?" kysyi Dextry hetken kuluttua, kun
Helene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.
"On -- tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on
jossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen
koommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan
Skagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan
palannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä
onnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä
tavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja
minä olen pitänyt hänestä aina paljon."
Hän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi
hyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he
olivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.
"On sentään hyvä asia, että pojalla ja minulla on hieman varoja ensi
hätään", aloitti Dextry puhelun, "muutoin olisimme puilla paljailla.
Ilman niitä ei poikakaan voisi huvitteleida näillä oikeusjuttuasioilla,
sillä ne tulevat maksamaan kauniit rahat. Ne ovat minun mielestäni
ylellisyystavaroita, kuten persikkaviina ja silkkiset alusvaatteet.
"Mutkallisiin pankkeihin en luota yhtään enempää kuin lakimiehiinkään.
En totisesti! Olen ostanut kassa-arkun ja retuuttanut sen kaivoksille.
Se painaa kahdeksantoista sataa naulaa, ja sinne olemme rahamme
lukinneet. Olemme palkanneet Johnssonin niitä vartioimaan. Varastaa
rahat? Tuskinpa vainen. Arkkua ei saa paikaltaan ilman räjähdysaineita
eikä sitä kukaan jaksa semmoisenaan kantaa pois. Rahat ovat siinä
paremmassa tallessa kuin missään muualla. Ei ole kassanhoitajaa, joka
karkaisi rahoineen päivineen, eikä muutakaan sellaista. Huomenna aion
palata kaupunkiin ja pitää silmällä sitä toimitsijamiestä, kunnes asia
on selvillä."
Kun Helene nousi lähteäkseen, saattoi Dextry häntä vajottavan hiekan
halki kaupungin likaiselle, lokaiselle pääkadulle. Välttääkseen
ohiajavien lokaa roiskuttavien rattaiden aikaansaamaa tuhoa vaatteille
hän opasti seuralaisensa kahvila Pohjolan ovikäytävään ja asettui
suojelevasti hänen eteensä.
Vaikka oli jo myöhä iltapäivä käsillä, oli Bronco Kid vasta juurikään
noussut ja kuljeskeli nyt joutilaana odotellen aikaa, jolloin hänen
varsinainen toimensa alkaisi. Hän puheli par'aikaa kahvilanomistajan
kanssa, kun Dextry ja Helene pysähtyivät avoimen oven eteen, ja hän
huomasi vilaukselta Helenen kasvot, kun tämä kurkisti uteliaana
kahvilaan. Helene ei ollut milloinkaan käynyt pelisalissa ja olisi nyt
mielellään vähän katsellut sitäkin, mutta hänen seuralaisensa lähti
jälleen liikkeelle. Tytön nähdessään oli Kid keskeyttänyt juttelunsa
äkisti ja jäi tuijottamaan nuoreen naiseen kuin ilmestykseen.
Sitten hän kysyi Kellyltä:
"Kuka tuo oli?"
Kelly kohautti olkapäitään, minkä jälkeen Bronco Kid enempää
kyselemättä meni tyhjään teatterisaliin ja sieltä takaoven kautta ulos.
Dextry ja hänen seuralaisensa olivat menneet kadun toiselle puolelle,
niin että pankinpitäjä näki heidät selvästi, kun he lähestyivät. Hän
tarkasteli nuorta tyttöä kiireestä kantapäähän, mutta kun tämä aikoi
kääntyä häneen päin, oli hän katselevinaan muualle. Hän seurasi
kulkijoita jonkun matkan päässä, kunnes Dextry poistui, ja edelleen
nuorta naista Ison hotellin edustalle saakka. Puolta tuntia myöhemmin
hän istui Kultaisen portin tarjoiluhuoneessa erään tuttavan parissa.
"Kuka oli se nuori nainen, jonka näin hetki sitten astuvan sisään?" hän
kysyi.
"Arvaan sinun tarkoittavan tuomarin tytärtä." Miehet puhelivat
hiljaisella välinpitämättömällä äänellä. "Mikä hänen nimensä on?"
"Chester, luullakseni. Miksi sitä tiedustelet? Aika komea nainen, vai
kuinka, Kid?"
Vaikk'ei Kid vastannut eikä muullakaan tavalla ilmaissut
mielipidettään, oli hänen vaitiolonsa toisen mielestä myöntymyksen
merkki ja hän katseli itseensä tyytyväisenä kuvastimesta omia
piirteitään ja korjasi timanttineulansa oikeaan asentoon
kaulanauhassaan.
"Niin, hän voi kyllä saada minut! Olen sopinut kohtauksesta hänen
kanssaan."
"Loruja! En usko sitä", virkkoi Kid ponnekkaasti, mikä pani hänen
toverinsa keskeyttämään pukeutumishommat. Ja kun Kid oli mennyt ulos,
mutisi mies itsekseen:
"Tuolla Broncolla on maailman kamalimmat silmät. Koko ruumistani
karmii, kun hän katselee minua mustilla silmillään. Tuntui kuin hän
olisi ollut lemmenkade."