Heinäkuun lopulla jo tulee pimeä sydänyön tienoissa, joten ikkunoista
ja ovista heijastuva valo ei tunnu enää niin merkilliseltä ja
tarpeettomalta kuin aiemmin kesällä. Kahvila Pohjola ansaitsi sievät
rahat. Sen uusi sisustus, joka oli maksanut ruhtinaallisen omaisuuden
tai joka edusti Klondyke-miljoonamiehen yhden illan pelitappiota,
kiilsi ja välkkyi houkuttelevasti, ja hiotut ikkunaruudut hohtivat
kaikkia sateenkaaren värejä ja kuvastivat sikäli tavallaan
erivivahteisia mielialoja siinä joukossa, joka ahdinkoon saakka täytti
kahvilan suojat, valtasi pelipöydät tai katseli teatteriesityksiä
sisähuoneissa.
Nyt oli näytäntö loppunut, tuolit ja kulissit oli korjattu pois,
katsojien edessä välkkyi kiiltävä, houkutteleva permanto, ja orkesteri
oli asettunut lavalleen. Se soitti räiskyvää two-stepiä, ja lattia oli
pian täynnä karkeloivia pareja.
Määrättyjen vuorojen jälkeen soittoniekat kiihdyttivät sävelen
kuumeenomaiseen, jyrisevään kiihkoon, tanssijat säestivät sitä
laululla, kunnes kaikki korkeimman sävelen kuuluessa puhkesivat kimeään
kirkaisuun, ja rummunlyöjä laukaisi koltpistoolin sahajauhoilla
täytettyyn laatikkoon, joka oli hänen vieressään -- kaikki tämä
tapahtui hyvässä tahdissa soiton kanssa.
Miehet -- enimmäkseen vielä vallan nuoria -- tanssivat kuin koulupojat,
naiset, niinikään nuoria ja hyviä tanssijoita, liihottelivat soiton
mukaan kevyesti kuin ruusunlehdet kesätuulessa. Kaikkialla näki
hehkuvia kasvoja ja säteileviä silmiä, ja vain harvoin kuuli äänen,
joka ei ollut iloinen.
Äkkiä soitto taukosi, ja karkeloparit ryntäsivät tarjoilupöydän ääreen.
Naiset joivat viattomia virvoitusjuomia, miehet enimmäkseen viskyä.
Verhoilla suojattuihin parvekeaitioihin virtasi toisia juomia
etiketeillä varmennetuista pulloista.
Itävaltioista saapunut vieras olisi ensi kädessä pannut merkille hyvän
musiikin, sitten naisten kauniit piirteet ja lopuksi miesten
siivoamattoman ulkoasun, sillä melkein poikkeuksetta kaikki olivat
hyvin huolimattomasti puettuja.
Varsinaisessa pelisalissa näkyi vain harvan naisen. Miehiä sen sijaan
tungeskeli taajoin joukoin faaraopöydän, ruletin, Klondyke-pelin
"pangingin" ja muiden pelipöytien ääressä. Juteltiin liikeasioista ja
kotoisista puuhista, ostettiin ja myytiin kaivoksia ja vaihdettiin
kaikkea mahdollista tavaraa. Siistit ja hyvin puetut, resuiset ja
ruokkoamattomat olivat täällä kylki kyljessä, kaikkia innoitti pohjan
vapaa elämä ja uutuuden viehätys. Napaseudun salaperäisyys oli
kiehtonut heidän lumoihinsa. Seikkailun kihahtava viini täytti heidän
suonensa, ja he haastelivat korkealentoisin sanoin asioista, joita
aikoivat suorittaa tai kertoivat teeskentelemättömän ujoina
ihmeellisistä kokemuksistaan.
"Bronco Kid", Yokon-tienoon tunnetuin pankinpitäjä, istui
tavanomaisessa työssään kello kahdeksasta kahteen. Hän oli
hienorakenteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, notkea liikkeissään,
vakava ja tunnettu voittamattomaksi naissydänten valloittajaksi. Hän
oli hoidellut korkeimpia pelejä Nomen alkuaikoina, ja kaikki pitivät
hänestä. Mutta vaikka moni sanoi häntä ystäväkseen, ei kukaan silti
tiennyt hänestä tarkempaa.
Kidillä oli tänä iltana ollut rasittava peli hoidettavana, sillä
Dawsonista saapunut ruotsalainen pani peliin korkeita kultakasoja, ja
hän oli rohkea ja teräväkatseinen pelaaja. Pöydän ylipäässä istui muuan
juutalainen edessään kymmenen kappaletta huolellisesti taitettua
tuhannen dollarin seteliä sekä korkea kasa pienempiä setelejä. Hän
panosti epätarkasti ja ilman järjestelmää. Neljä viisi ympärillä
seisovaa pani silloin tällöin peliin jonkun pienen määrän. Peliä oli
vaikea seurata. Faarao on useimmille suljettu kirja. Onnellinen se ken
ei koskaan ole syventynyt tutkimaan sen salaisuuksia eikä rasittanut
aivojaan keksiäkseen järjestelmän, joka sen ratkaisisi. Se vaatii
harjaantumista, terävää silmää ja tyyneyttä. Pankinpitäjän tehtävänä on
jakaa kortit, pitää mielessään erisuuruiset panokset ja salamannopeasti
laskea voitto- ja tappio-osuudet. Kidin erehtymätön varmuus ja
säntillisyys juuri olivat luoneet hänen maineensa. Tänä iltana hänen
kykynsä olivat kovalla koetuksella. Äänettömänä ja kulmakarvat
miettivissä rypyissä hän jakoi kortit, joita hänen hoikat valkoiset
sormensa pitelivät kuin niitä hermostuneesti hyväillen.
Pelin kulkua tarkatessaan hän ei huomannut sitä liikehtimistä ja
kahinaa, jonka joku vast'ikään saapunut henkilö aiheutti, ennenkuin hän
äkkäsi ympärillä seisovien ihailevat silmäykset ja kuinka juutalainen
vallan unohtaen korkeat rahakasansa katseli hänen ohitseen välkkyvin
silmin ja ihailevasti hymyillen. Ruotsalainen Samkin kurkisti
sukimattomain harjastensa alta ja vei epäröivän näköisenä käden
avoimelle kaulalleen, jossa kauluksen olisi pitänyt olla. Miehet
tuijottivat vastatulleeseen, toiset kummastuneina, toiset
tutunomaisesti hymyillen.
Broncokin vilkaisi nyt taakseen ja hätkähti, vaikkakin vain
silmänräpäykseksi. Hänen takanaan seisoi muuan tyttö niin lähellä, että
hänen pukunsa pitsit sipaisivat hänen takkinsa hihaa. Hän sekoitti
par'aikaa kortteja ja pudotti tällöin yhden, nyökäytti tytölle ja sanoi
tyynesti kumartuessaan ottamaan korttia:
"Hyvää iltaa, Cherry."
Tyttö ei vastannut, vaan katseli itsepäisesti pöydälle levitettyjä
kortteja. "Mikä tyttö!" tuumi Kid itsekseen. Tyttö ei ollut erikoisen
pitkä, hänellä oli pehmeät ja pyöreät lanteet ja rinnat sekä hoikka
vartalo; näitä ominaisuuksia täydensi hyvin sopiva puku. Hänen kasvonsa
olivat soikeat, suu melkoisen iso, silmät syvänsiniset, ohuet
silkinhienot kulmakarvat. Hänen heikosti kullankeltaiset hiuksensa oli
suorittu alas korvalle, ja hänen hymynsä paljasti kaksi riviä hohtavia
valkoisia hampaita, ennenkuin ne katosivat kahden viehkeän
poskikuoppasen kätköön. Merkillisintä hänessä sentään oli kasvojen
viaton ilme -- ne olivat koulutytön kasvot ja hymy.
Kid herkesi jakamasta ja pani pöydälle korttileikin. Silloin virkkoi
tyttö:
"Luovuta minulle paikkasi, Bronco."
"Älä huoli nyt. Tämä on pahanlainen peli", vastasi Kid, mutta tytön
ääni oli käskevä, kun hän jatkoi:
"Kas niin, kiiruhda nyt. Nouse, jotta minä pääsen istumaan."
Bronco totteli, ja tyttö istahti hänen paikalleen, sovitteli hamettaan
ja kiersi sormiensa timantit oikeaan asentoon.
"Mitä vietävää tämä on?" huudahti pelin valvoja karskisti. "Oletko
päästäsi vialla, Bronco? Nouskaa heti tuolilta, neiti!"
Tyttö kääntyi hitaasti puhujaan päin. Viaton ilme oli kuin pyyhkäisty
pois, ja hänen isot silmänsä välähtivät uhkaavasti. Muutos ilmeni hänen
piirteissään kuin tuulenviri tyynellä veden pinnalla. Tuijotettuaan
hetken aikaa mieheen hän rypisti pahaenteisesti kulmiaan, nyrpisti
huuliaan ja virkkoi äänellä, jommoisella hallitsijatar puhuttelee
orjaansa:
"Heitä tuo mies ulos, Bronco!"
"Ei peli tästä kärsi", tyynnytteli Kid valvojaa. "Hän on minua
taitavampi pelinpitäjä. Hän on Cherry Malotte."
Piittaamatta toisten hämmästyneistä katseista nuori tyttö ryhtyi
työhön. Hänen kätensä liikkuivat pöydän yli nopeina ja varmoina ja hän
jakoi kortit taitavasti kuin ainakin henkilö, jolla on siinä työssä
pitkäaikaista tottumusta. Kun voitto-osuus piti pankista antaa, ei hän
koskaan kääntänyt päätänsä, vaan otti erehtymättä kulloinkin
tarvittavan setelikasan. Ei hän liioin koskaan kurkottanut kahta kertaa
ottamaan eikä ottanut liian suurta kasaa. Tätä taitoa pidetään
saavutuksena, ja Bronco hymyili ihastuneena, kun hän huomasi katsojien
yhä lisääntyvän hämmästyksen ja kuuli mitä miehet toisilleen sanoivat.
Kaksikymmentä minuuttia hän oli herkeämättömässä työssä, eikä pelin
valvojalla ollut kertaakaan syytä moittia häntä virheestä.
Tällöin saapui paikalle Glenister. Hän raivasi tien itselleen joukon
halki näyttämölle päin. Hän näytti peräti huolestuneelta ja
hajamieliseltä ja koko hänen ryhtinsä oli teennäisen pingoitettua.
Äänettömänä hän sivuutti monet ystävänsä, jotka häntä tervehtivät.
"Mikä Glenisteriä tänä iltana vaivaa?" kysyi joku. "Hän käyttäytyy
kovin kummallisesti."
"Etkö ole kuullut uutista? Midas on takavarikoitu. Se on koskenut
häneen kipeästi."
Tyttö keskeytti äkkiä pelin ja nousi.
"Älä lopeta", sanoi Kid ja ylt'ympäriltä kuului tyytymätöntä mutinaa.
Tyttö ravisti päätänsä ja alkoi kyllästyneen näköisenä sovitella
käsineitään.
Pujotellen tiheään sulloutuneen joukon halki hän harhaili huoneesta
toiseen. Hän pysäytti erään tarjoilijan ja kysyi tältä jotakin.
"Hän on ylhäällä jossakin parvekeaitiossa."
"Yksin?"
"Niin. Oli ainakin hetki sitten, ellei joku hameniekoista ole häneen
senjälkeen tarrautunut."
Minuuttia myöhemmin kuuli Glenister, joka istui syviin aatoksiin
vaipuneena aitiossaan, oven napsahduksen ja verhojen kahinaa.
"Olkaa hyvä ja menkää tiehenne", hän sanoi päätänsä kääntämättä.
"Haluan olla yksin." -- Kun hän ei saanut vastausta hän jatkoi:'"Istun
täällä saadakseni rauhassa...." mutta tällöin hän vaikeni, sillä tyttö
oli nyt astunut esille ja painoi molemmat kuumat kätensä hänen
poskilleen.
"Poika!" hän kuiskasi, ja Glenister nousi äkkiä seisoalleen.
"Cherry! Koska tulit tänne?"
"Ah, siitä on jo iäisyys", vastasi toinen kärsimättömästi...
"Dawsonista. Kuulin sinun löytäneen mitä etsit. Kestin niin kauan kuin
jaksoin... ja sitten lähdin sinua tavoittamaan. Kas niin, kerro nyt
itsestäsi. Mutta salli minun ensin katsella sinua oikein
perusteellisesti."
Hän talutti Glenisterin valoon ja ahmi häntä suurilla odottavilla
silmillään. Hän piteli yhä kiinni Glenisterin takin rintapielestä ja
seisoi niin lähellä, että hänen kuuma hengityksensä osui suoraan nuoren
miehen kasvoille.
"No, suutele minua nyt!"
Glenister irroitti hänen kätensä ja virkkoi vakavasti:
"En, Cherry. Se on nyt ohi. Sanoin sen sinulle Dawsonista lähtiessäni."
"Oi! Ei, ei se ole ohi, poika. Sinä luulet niin, mutta se ei ole
totta... se ei voi olla totta. Minä rakastan sinua liian paljon
voidakseni luopua sinusta."
"Vaiti! Naapuriaitiossa on ihmisiä."
"Siitä en välitä. Antaa heidän vain kuulla", huudahti tyttö
häikäilemättömästi. "Olen ylpeä, kun saan rakastaa sinua. Haluan huutaa
sen kaikelle maailmalle."
"Kas niin, kuuntele nyt mitä minä sanon sinulle, pikku tyttö. Mehän
keskustelimme asiasta jo Dawsonissa ja sovimme että oli parasta lähteä
eri teille. Olin kerran hullaantunut sinuun, kuten monet muutkin, mutta
nyt olen tullut järkiini. Se ei olisi milloinkaan voinut johtaa
vakaviin tuloksiin, ja sen minä sanoin sinulle jo silloin."
"Niin, niin... tiedän. Luulin voivani sinusta luopua, mutta huomasinkin
lähdettyäsi, kuinka voimakkaasti olin sinuun kiintynyt. Ah, olen
kärsinyt kidutuksen tuskaa jokaikinen päivä kahden vuoden aikana!"
Hänessä ei ollut nyt jäljellä mitään siitä kylmästä olennosta, joka
hetki sitten astui pelisaliin. Hän puhui nopeasti, hänen äänensä
värähti intohimoa ja mielenliikutus jännitti kaikki hänen ruumiinsa
hermot.
"Olen nähnyt miehiä, miehiä loppumattomiin, ja he ovat rakastaneet
minua, mutta minä en ole piitannut kenestäkään, ennenkuin tapasin
sinut. Toiset juoksivat perässäni, mutta sinä olit kylmä. Sinä pakotit
minut tulemaan luoksesi. Kuinka tahansa, en jaksa enää tätä kestää.
Tahdon luopua kaikesta muusta... teen mitä tahansa, kunhan vain saan
olla siellä missä sinäkin. Mitä arvelet naisesta, joka alentuu
kerjäämään? Ah, olen menettänyt ylpeyteni... olen mieletön... hullu...
mutta en voi sille mitään."
"Olen pahoillani näistä tunteistasi", sanoi Glenister. "Syy ei ole
minun, eikä tästä tule mitään."
Hetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen
kasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät
hänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi
oviverhot kiinni.
"Hyvä", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten "Olen
iloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää
minua rakastamasta sinua."
Glenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että
tyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan
niinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.
"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti", aloitti Glenister puhelun,
"Kaivokseni on pantu takavarikkoon."
"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään
puupökkelö -- ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet
revolveria."
"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat... kaikki, jotka ovat vanhan
kansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta
en osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä
halusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin
valtauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä
töistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin
heidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan
vimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä
pelkäsin."
"On mahdotonta hänen sellaista luulla", sanoi tyttö. "Minä tunnen
hänet, ja hän tuntee sinut."
"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä,
Bill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi.
Olemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy
niitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen,
mutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se
näyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää
todistuksia... ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme
toimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta.
Laillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä
tehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin
pyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun
syyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi.
Muuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt
heitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini
poissa suunniltaan ja ruvennut juomaan -- ensimmäistä kertaa
kahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut
kaivoksemme -- ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin.
Kun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai
leikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet."
"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat -- vanhaa kaunaa
kenties?" kysyi tyttö.
"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat
kaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan.
Mutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat
turvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja
valuttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä
tulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa
tienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta
se ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu
ymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan
laille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein
punotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen --
sitä ei tyttö voisi koskaan sietää."
"Tyttö?"
Cherry Malotte kumartui eteenpäin niin että hän näki valon osuvan
suoraan nuoren miehen huolten täyttämille kasvoille.
"Tyttö? Mikä tyttö? Kenestä sinä puhut?"
Hänen äänestään oli kadonnut sen pehmeä ja hyväilevä sävy ja suu oli
tiukentunut. Milloinkaan eivät kasvot voineet olla kaunopuheisemmat,
ajatteli Glenister tyttöä silmäillessään. Jokainen pilkisti tämän
sielun ikkunoista, pelon, vihan, kaipuun, olosuhteitten mukaan. Hän oli
entisinä aikoina saanut paljon huvia leikitellessään hänellä,
pannessaan hänen intohimonsa vireeseen ja tarkatessaan niiden
vaihteluja ja nähdessään, kuinka tytön kasvot kuvastivat
mielialavaihteluja hellyydestä oikkuun, vihasta antaumukseen, kuinka
hänen vallassaan oli panna nuo posket hehkumaan lemmen tulta,
silmäluomet laskeutumaan ja huulet tarjoutumaan suudeltaviksi. Cherry
oli hemmoiteltu pikku olento, hän tuumi itsekseen, ja lisäksi aika
vaarallinen.
"Mikä tyttö?" toisti Cherry kysymyksensä, ja Glenister tunsi ennakolta
sen ilmeen, joka sisältyi tähän kysymykseen.
"Se tyttö, jonka aion naida", vastasi hän hitaasti ja katseli tyttöä
silmiin.
Hän tiesi olevansa julma -- hän oli tahallaan -- mutta hän tiesi, että
mitä aiemmin tyttö saisi sen tietää, sitä parempi. Hän ei voinut silti
tarkata sanojensa vaikutusta, sillä samassa hetkessä aitio-ovi aukeni
ja Bronco Kid kurkisti sisään, mutta vetäytyi samassa anteeksi pyytäen
takaisin.
"Väärä aitio", hän sanoi hiljaisella äänellään. "Hain toista seuraa."
Hän ehti tänä lyhyenäkin hetkenä tarkastella nuorta paria
yksityisseikkoja myöten, huomasi alaslasketut uutimet ja tytön
jännittyneet piirteet sekä kuuli loppuosan Glenisterin lauseesta.
"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin", virkkoi Cherry tyynesti. "En
tiedä, kenestä puhut, mutta minä en salli sinun naida häntä."
Hän nousi ja oikoi hameensa liepeitä.
"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin", hän jatkoi hieman purevasti.
"Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä
halua, että nuo elukat seuraisivat minua."
Kun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma
oli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat
ohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä
nyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään
alallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun
nuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin
että se putosi maahan, sekä mutisi:
"Vai niin, sen tytön sinä aiot naida? Saammepa nähdä."