"Kuka on tuo uusi ukkeli, joka puuhailee kaivoksessasi?" kysyi
Glenister muutamaa päivää myöhemmin toveriltaan ja osoitti miestä, joka
par'aikaa asetteli paikoilleen huuhtelukouruja virran pohjaan.
"Se on vanha Pannukakku-Simms, Dawsonin aikaisia tuttavia."
Glenister räjähti hillittömään nauruun, sillä kyseellinen, tavattoman
pitkä mies oli muutenkin kaikilta mittasuhteiltaan poikkeuksellisen
lepsuinen ja erikoinen. Hän oli riisunut takin yltään, ja hänen
säkkimäiset, vehkankeltaiset housunsa roikkuivat levottomuutta
herättävän epävarmasti peräti kestämättömiltä näyttävien kannattimien
varassa. Hänen guttaperkkasaappaansakin "istuivat" höllästi ja olivat
täynnä reikiä ja koko hänen ulkoasussaan oli jotakin niin irrallista ja
lepattavaa, että tuntui kuin hän milloin tahansa voisi kuoria kaikki
yltään ja kohota rääsyjensä seasta uutena kuten Afrodite meren
kuohuista. Hänen naamansa oli harmaan takkuisen parran peitossa, joka
oli kuin napinreikäsaksilla leikattu, ja tämän tuuhean harjan
yläpuolelta kohosi kalju päälaki kohti pilviä.
"Onko hän aina ollut noin kalju?"
"Eikö mitä! Hän ei ole laisinkaan kalju. Hän ajaa kiireensä
partaveitsellä. Ennen muinoin hänen päälaellaan oli pitkä liehuva
harja, joka oli sirkkojen, lehtisammakkojen ja muiden sellaisten
eläinlajien tyyssija. Se tukka oli hänen lemmikkinsä, ja hän tunsi
sellaista taikauskoista kammoa harjansa puolesta, että kyyristyi
huoneensa nurkkaan viritetty pyssy kummassakin kädessä joka kerta kun
parturi tuli hänen lähelleen. Mutta kerran piti Hankin -- se on hänen
oikea nimensä -- paistaa pannukakkuja itselleen, ja kun hän käänsi
paistosta, takertui sen pehmeä puoli hänen aarniometsäänsä. Sitä
sanatulvaa, joka hänestä silloin lähti, et voi kuvailla, mutta siitä
päivästä alkaen häntä on sanottu Pannukakku-Simmsiksi, ja siitä lähtien
hän on pitänyt kiireensä kiiltävänä kuin pyssynpiippu. Mutta hän on
pystyvä kullankaivaja ja luotettava ja rehellinen kuin vain harvat."
Huuhtelutyöt oli aloitettu Midaksessa. Pitkiä purjekankaasta
kierrettyjä putkia luikerteli jättiläiskäärmeitten lailla pitkin
joenpohjaa patolaitokselta, ja kaikkialta ympäriltä kuului täydessä
toimessa olevien työaseitten iloista helskettä. Suurissa valkoisissa
teltoissa, jotka oli sijoitettu hieman ylemmäksi jyrkälle
rantatörmälle, nukkui viisikymmentä yövuoroisista. Työt olivat näet
keskeytymättömässä käynnissä, ei ollut öitä, ei sunnuntaita, ei hetken
lepoa niinä päivänä, joina napaseutu sallii huuhtelutyötä tehdä.
Hyvin tyytyväisinä toverukset katselivat tätä vilkasta näytelmää.
Pakottaa vastahakoinen maa luovuttamaan rikkaimmat aarteensa, luoda
uusia arvoja maailmaan -- siinä on kyllin syytä tuntea syvää
tyytyväisyyttä.
"Emmekä me riistä leskiltä ja orvoilta", huomautti Dextry äkkiä ja
ilmaisi sillä tunteet, jotka samaan aikaan liikkuivat hänen
toverinsakin rinnassa. He katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät sitä
harvinaista yhteisymmärrystä, joka piilee syvemmällä kuin mitä sanat
voivat tulkita.
Puolisen jälkeen Dextry satuloi hevosensa.
"Lähden kaupungista noutamaan kultavaa'an, mutta tulen jo illaksi
takaisin."
Kello neljältä iltapäivällä keskellä kiireisintä työtään Glenister
kuuli huudon makuutelttojen luota: sinne oli tullut pieni ratsujoukko.
Asteltuaan lähemmäksi nuori mies huomasi ratsastajien joukossa
asianajaja Struven ja kahvila Pohjolassa tapaamansa kookkaan, hyvin
puetun seikkailijan, Mac Namaran, miehen, jolla oli raskas nyrkki.
Struve kääntyi heti puhuttelemaan Glenisteriä.
"Nähkääs, olemme saapuneet katsomaan, kuinka on tämän valtauksen
oikeussuhteitten laita."
"Mikä niitä vaivaisi?"
"Kaivoksesta on tehty uusi valtausaloite kuukausi sitten."
"No, entä sitten?" --
"Galloway on antanut haasteen."
"Maa on Dextryn ja minun. Me olemme sen löytäneet ja aloittaneet jo
työt. Me olemme kaikessa noudattaneet lain määräyksiä ja aiomme
valtauksemme pitää."
Glenister puhui niin ponnekkaasti ja kiihkeästi, että Struve joutui
ymmälle, mutta Mac Namara, joka oli tähän saakka kuunnellut, puuttui
nyt puheeseen:
"Vallan niin, hyvä herra; jos vaatimuksenne ovat oikeutettuja, ei
kellään ole mitään sanottavaa, mutta nyt on Alaskaan tullut laki, ja
meidän velvollisuutemme on totella sitä. Väkivalta ei ole tarpeen -- ei
vähäisinkään -- mutta asianlaita on seuraava: herra Galloway on antanut
teille haasteen ja tuomioistuin on kieltänyt teitä jatkamasta töitä
täällä sekä määrännyt minut huolehtimaan töitten jatkamisesta, kunnes
oikeuskiista on päättynyt. Se on tietenkin poikkeuksellinen
menettelytapa, mutta olosuhteet ovat tässä maassa vielä toistaiseksi
vakiintumattomat. Työkausi on niin lyhyt, että olisi väärin oikeaa
omistajaa kohtaan jättää työt koko kesäksi, ja tämän välttämiseksi olen
saanut huostaani työn johdon sekä määräyksen jatkaa kaivostöitä ja
noudattaa kaikessa tuomioistuimen antamia ohjeita. Herra Voorhees tässä
on Yhdysvaltojen toimitsijamies. Hän esittää teille asiakirjat."
"Seis! Aiotteko syöttää minulle, että on sellaista tuomioistuinta, joka
ottaisi käsitelläkseen Gallowayn kaltaisen miehen kanteen?"
"Laki hyväksyy niin toisen kuin toisenkin. Ellei hänen kanteensa ole
perusteltu, sitä parempi teille."
"Toimitsijamiestä ei voida asettaa, ennenkuin meille on asiasta
puhuttu. Hyvä Jumala, emmehän ole milloinkaan edes kuulleet, että
meidät on haastettu oikeuteen. Emme ole saaneet haastetta eikä meillä
ole ollut mahdollisuutta puolustaa asiaamme."
"Minähän sanoin äsken, että olosuhteet ovat poikkeukselliset ja että
täytyi turvautua vastaaviin toimenpiteihin", vastasi Mac Namara, mutta
nuori kaivoksenomistaja kiihtyi vain yhä enemmän.
"Kuulkaas nyt -- kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin
turvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä,
kunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että
me luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen
vaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen.
Teidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme,
ennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan."
Voorhees ravisti päätänsä.
"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on
mielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia
takavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten
sanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen."
"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään", lisäsi Mac Namara.
"Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset." -- Hän
viittasi päällään laaksoon päin. -- "Minä olen oikeuden palvelija ja
minä olen antanut takuun...."
"Kuinka suuren?"
"Viisituhatta dollaria kustakin valtauksesta."
"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä
tuon summan!"
Näitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan
nyt valitsisi.
"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä", sanoi nyt
Struve -- tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin
rinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei
sanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että
tämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että
noitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin
varoitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti...
Hän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi
selkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista
hänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja
piittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi
rynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa
tuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli
epäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä
oli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa
kaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki
lainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka
menettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet
menettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän
siis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat
eivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti
todistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan.
Tuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja
ehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat
ajatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan.
Helenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan
hänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän
oli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa
hänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle
hyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle
alttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten
keskeytys.
Tällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van
jotakin. Se oli Simms.
"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale."
Glenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti
parahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta
kivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse
terävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi
kiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.
"Anna olla!" hän sanoi ankarasti. "Minä sanon itse, milloin on
ammuttava."
Hän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet
kiväärinsä häntä kohden -- kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui
liikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen
päätänsä, kohtausta.
"Asiat ovat muutenkin liian huonosti", jatkoi Glenister. "Älkäämme
pahentako niitä syyttä suotta."
Simms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili
työnantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.
"Sen minä vain sanon", hän ähisi, "että kaikista näkemistäni kirotuista
narreista te olette sentään hulluin!"
Tämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon
päin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin
katsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä
miestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.