Kansojen historiassa on toisinaan ratkaisevia ajankohtia, jolloin
niiden kohtalot lyhyen hetken lepäävät jumalten polvilla ja jolloin
niiden tulevaisuudesta heitetään "kruunua ja klaavaa". Tällöin voi
huomata määrättyjä ylimenoasteita, kuin ihmiselossa seitsemän
ikäkautta, ja vaikka niitä onkin aikalaisen vaikea huomata, tulevat ne
itsestään esille, kun häämöttävät kilometrinpatsaat on sivuutettu.
Sellainen ajankohta oli Alaskan historiassa heinäkuun yhdeksästoista
päivä, vaikka se tämän uuden valtakunnan luojien mielestä oli vain
päivä, jolloin laki astui tämän maan kamaralle.
Koko Nome oli kerääntynyt rannalle, kun veneet toivat maihin tuomari
Stillmanin ja hänen saattueensa. Oli katsottu sopivaksi valita
"Senator" siksi laivaksi, joka vastaisi uuden tuomioistuimen arvoa ja
toisi tähän tekeillä olevaan maahan lain ja oikeuden.
Hänen armonsa tulon aiheuttamaa mielenkiintoa oli omansa lisäämään se
seikka, että häntä oli rannalla vastassa viehättävän kaunis nuori
tyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ilmeisesti hyvin iloisena.
"Hänen sisarensa tytär", huomautti joku. "Hän saapui tänne
ensimmäisellä laivalla ja hänen nimensä on Chester. Pulska nainen vai
mitä?"
Suurempaa huomiota kuin tuomari herätti varmaankin eräs toinen tulokas.
Hän oli roteva, hyvin puettu mies, jolla oli terävät silmät ja ryhdissä
sellaista sulavuutta ja ulkoista kiiltoa, jota ei voi tarkemmin
määritellä, mutta joka on itseluottamuksen, terveyden ja matkustelun
pettämätön merkki. Päinvastoin kuin muut hän ei tuhlannut aikaa
jäämällä laiturille tai tarkastelemalla ympäristöä, vaan asteli otsa
syvissä rypyissä joukon halki suoraan kaupungin keskukseen. Häntä
seurasi Struven työtoveri, Dunham, keski-ikäinen komeavartinen mies. He
menivät suoraan Dunham & Struven konttoriin, jossa tapasivat
tuttavamme, valkohapsisen nuoren yhtiöosakkaan.
"Hauska tavata teidät, herra Mac Namara", tervehti Struve. "Nimenne on
laajalti tunnettu näillä maan äärillä. Sukulaiseni ovat Dakotassa
ottaneet osaa sikäläisiin puolueriitoihin, ja siksi olen aina teitä
ihaillut ja olen nyt iloinen, että olette tullut tänne Alaskaan. Tämä
on suuri maa, ja me tarvitsemme suuria miehiä."
"Onko ollut vaikeuksia voitettavana?" kysyi Dunham, kun miehet olivat
siirtyneet yksityishuoneeseen.
"Vaikeuksia", vastasi Struve nyrpeän näköisenä, "onpa kyllä, ja paljon
on ollutkin. Neiti Chester toi kyllä teidän ohjeenne, ja minä kävin
heti työhön käsiksi. Mutta ilmaiskaa minulle yksi asia -- kuinka saitte
tytön puuttumaan asiaan?"
"Ei ollut muita lähettää", sanoi Mac Namara. "Dunham aikoi lähteä
ensimmäisellä laivalla, mutta hänen täytyi minun kanssani jäädä
asioitten takia Washingtoniin ja tuomarini odottaa meitä Seattlessa.
Emme uskaltaneet antaa papereita vieraan kuljetettaviksi; hän olisi
voinut tutkia niitä. Se olisi merkinnyt samaa..." Ilmeikkäin elein hän
lopetti lauseensa.
Struve nyökäytti päätänsä.
"Ymmärrän. Onko tytöllä vihiä asiakirjojen sisällöstä?"
"Ei tietenkään. Naiset ja asiat eivät sovi yhteen. Toivoakseni ette ole
hänelle niistä mitään puhunut."
"En, eikä minulla ole ollut tilaisuuttakaan. Syystä tai toisesta hän
katselee minua karsain silmin. En ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän
kävi luonani."
"Tuomari sanoi hänelle, että asiakirjat koskevat uuden tuomioistuimen
järjestämistä", virkkoi Dunham, "ja että elleivät paperit joutuisi
perille ennen hänen tuloaan, voisi seurauksena olla paljon ikävyyttä --
oikeuskiistoja, kapinaa, verenvuodatusta ja muuta sellaista. Hän ahtoi
tytön pään täyteen kaikenmoisia epämääräisiä käsitteitä, kunnes tämä
oli melkein puolikuollut pelosta ja uskoi, että enon ja koko maan
turvallisuus riippuu hänestä."
"No niin", sanoi Struve, "on kyllä melkoisen helppoa käydä käsiksi
toisten valtauksiin eikä liioin vaadi suurta taitoa ostaa myöhemmin
heidän oikeutensa, varsinkin kun he tietävät, ettei heillä
minkäänlaisia oikeuksia olekaan -- mutta mitä olette suunnitellut
tehtäväksi, jos oikeat omistajat alkavat ammuskella teitä?"
Mac Namara naurahti.
"Kuka on sellaista tehnyt?"
"Muuan lauhkea valkohapsinen meksikolainen merirosvo, Dextry-niminen.
Hän on puoleksi Midas-kaivoksen omistaja, puoleksi vuorten leijona,
näköjään rauhan apostoli, mutta urhea kuin Hieronymus. Minä lähetin
Gallowayn naulaamaan uusia valtausjulisteita, ja hän kiinnitti ne yöllä
miesten maatessa, mutta kello kuusi aamulla hän ryntäsi takaisin ja
paukutti oveani niin, että luulin hänen särkevän sen. Olen eläessäni
nähnyt kuolemankauhua kaikenmoista, mutta hänen kasvoillaan olivat ne
kaikki yhdessä ja lisäksi vielä monta muuta lajia.
"'Piilottakaa minut! Pian!' hän läähätti.
"'Mitä on tapahtunut?' kysyin.
"'Minulle on aamiaiseksi tarjottu harmaata karhua,
isoarokkoa ja äkkikuolemaa, ja se on ollut liian vahvaa minun
ruoansulatuselimilleni.'
"Minun täytyi pitää häntä piilossa kolme päivää; siliä aikaa tuo iäkäs
soturi kulki sävyisään tapaansa pitkin katuja pyssy kädessä, kiroten ja
manaten kaikkea ja kaikkia."
"Onko joku toinenkin asettunut vastahankaan?"
"Ei, muut ovat ruotsalaisia eikä heillä ole rohkeutta eikä voimaakaan
sellaiseen. He eivät pystyisi antamaan kunnon selkäsaunaakaan, vaikka
joskus yrittäisivätkin. Mutta nämä kaivoksenomistajat ovat vallan
toista maata. Heitä on kaksi, vanhempi ja nuorempi. Pelkään hieman
ruveta heidän kanssaan asioihin, ja ellei heidän valtauksensa olisi
koko tienoon paras, neuvoisin teitäkin olemaan puuttumatta asiaan."
"Minä kyllä pidän heidät aisoissa", sanoi Mac Namara. Struve jatkoi:
"Niin, hyvät herrat, olen tehnyt työtä perusteellisesti, mutta samalla
joltisenkin umpimähkäisesti. Tarvitsen koko joukon lisätietoja. Heti
kun neiti Chester saapui papereineen, aloitin toiminnan. Olen esittänyt
vastalauseen tienoon rikkaimpien kullanhuuhtomojen valtausta vastaan,
mutta minut hirtettäköön, jos käsitän mitä se pyhittää, koko maassa ei
ole tuomioistuinta, joka antaisi meille edullisen päätöksen, jos
ryhdymme heidän kanssansa käräjöimään. Mitä on tarkoitus tehdä --
kiristääkö?"
"Pötyä!" huudahti Mac Namara. "Keneksi minua luulette?"
"Niin, myönnän kyllä, että juttu tuntuu Mac Namaran kaltaisesta
miehestä vähäpätöiseltä, mutta en voi käsittää, mitä muuta olette
suunnitellut."
"Viikon kuluttua on hallussani jokaikinen arvokas kaivos koko Nomen
piirissä."
Mac Namaran ääni oli tyyni ja päättävä, hänen katseensa tiukka ja selvä
ja koko hänen olemuksestaan huokui sellaista voimaa ja rohkeutta, että
kaikki epäilykset tuntuivat mahdottomilta.
Kaikenkarvaiseen asianajoon tottunut, seikkailuihin perehtynyt Wilton
Struvekin ällistyi tajutessaan hänen karskien sanojensa kantavuuden.
Mitä tämä lienee suunnitellutkin, tuntui se hänestä tuiki mahdottomalta
toteuttaa, ja silti täytyi Struvenkin uskoa siihen nähdessään Mac
Namaran katseen järkähtämättömän lujuuden.
"Se on suurenmoista -- kauhean suurenmoista -- liian suurenmoista",
hän mutisi. "Se merkitsee, että aiotte hankkia itsellenne
viidenkymmenentuhannen päivätulot."
Hänen sanojaan seuranneen äänettömyyden aikana Dunham siirsi jalkaa ja
kostutti kuivia huuliaan.
"Tietysti se on suurenmoista, mutta Mac Namara on niinikään suurin mies
mikä vielä koskaan on liikkunut Alaskan rajojen sisällä", hän sanoi.
"Minun on onnistunut panna käyntiin suurisuuntaisin aie, mikä
milloinkaan on löytänyt tiensä tänne pohjolaan ja sen tukijoina on
joukko Washingtonin vaikutusvaltaisimpia miehiä", virkkoi Mac Namara.
"Katsokaas tätä", hän lisäsi ottaessaan taskustaan koneellakirjoitetun
paperin, jossa oli sarekkeet täynnä nimiä ja numeroita.
Struve pidätteli hengitystään, niin vaikea hänen oli uskoa omia
silmiään.
"Nämä ovat yrityksen hommamiehiä ja tähän on merkitty heidän
voitto-osuutensa. Me olemme perustaneet osakeyhtiön -- Arizonan
lakien mukaisen -- salaisen tietysti, sillä ei käy päinsä päästää
nimiä julkisuuteen. Minä näytän tämän teille vain siksi, että haluan
saada teidät vakuutetuksi, minkälaisia miehiä on hankkeen takana."
"Peijakas! Olen toki vakuutettu", nauroi Struve hermostuneesti. "Dunham
oli mukana suunnitelmaa järjestäessämme, ja hän kävi tapaamassa
ystäviänne Washingtonissa ja New-Yorkissa. Jos hän sanoo, että kaikki
on oikeassa järjestyksessä, on asia ratkaistu. Mutta sanokaapa, kuinka
käy, jos yhtiön suhteen jotenkuten erehdyttäisi ja kävisi ilmi, kutka
ovat osakkeenomistajia?"
"Ei ole vaaraa. Minä talletan kirjoja paikassa, jossa ne voidaan
polttaa heti kun pieninkin vaara uhkaa. Me olisimme saaneet
valtausluvan oman valtiomme lakien mukaan, ellei sitä nevadalaista
Sturtevante lurjusta olisi ollut. Hän vastusti meitä senaatissa. Mutta
tällainen on suunnitelmani."
Hän veti nopein piirroin ääriviivat laaditusta suunnitelmasta
tarkkaaville kuuntelijoilleen; ihailun ilme syttyi ja vaihtui Struven
ilmeettömillä kasvoilla.
"Taivasten tekijä! Te olette ihmeotus!" hän huudahti lopuksi, "ja minä
olen mukana sieluineni ruumiineni! Leikki on vaarallista -- ja juuri
siksi se minua houkuttelee."
"Vaarallista!" Mac Namara kohautti olkapäitään. "Pötyä! Mitä vaaraa
tässä olisi? Laki on puolellamme -- tai oikeammin, me edustamme itse
lakia."
Oli ilmeistä, ettei yrityksen sielu, Pohjois-Dakotan mies, ollut niitä,
jotka antavat ruohon nukkuessa kasvaa. Hän riisui takkinsa ja liivinsä
ja kävi käsiksi papereihin, jotka Struve levitti hänen eteensä.
Vähitellen hänen tarmonsa tarttui toisiinkin, ja Dunham & Struven
konttorin lukittujen ovien takana kävi pian kuumeenomainen neuvottelu
ja juonten punonta.
* * * * *
Saattaessaan enoansa komeaan kolmikerroksiseen hotelliin puheli Helene
Chester kaiken aikaa iloisesti. Uusi maa oli jo kiehtonut hänet
lumoihinsa ja nyt hän lisäksi tunsi turvallisuutta ja huojennusta.
Glenister näki heidät kaukaa ja tuli nyt pitkin askelin heitä
tervehtimään.
Hän näki edessään noin kuudenkymmenen ikäisen miehen, joka oli
hauskannäköinen, mutta hänen silmiensä katse ei ollut kirkas eikä
vakaa, se ei ollut koskaan suuntautunut siihen henkilöön, jolle hän
puhui. Glenister huomasi niinikään, että hänen suunsa ei osoittanut
tarpeellista lujuutta, mutta kaikesta huolimatta hänen sileiksi ajellut
kasvonsa ilmaisivat arvokkuutta, joka on opiskelun ja älyllisten
lahjojen tunnusmerkki, ja niiden rypyt olivat omansa kaunistamaan
niitä.
"Sisareni tytär on kertonut minulle niistä palveluksista, joita olette
tehnyt hänen hyväkseen", aloitti vanhus. "Olen iloinen saadessani
tutustua teihin."
"Herra Glenister on paitsi urhea ritari ja naisten auttaja muutenkin
huomattava ja vaikutusvaltainen mies", pakisi Helene kevyesti. "Hän
omistaa Midaksen."
"Todella!" sanoi vanhus siihen. Hänen epävarma katseensa kohdistui nyt
nuoreen mieheen ja siinä näkyi ilmeistä harrastusta. "Se on kuuleman
mukaan ihmeellinen kaivos. Oletteko jo aloittanut työt?"
"Emme. Aiomme ryhtyä huuhtomaan vasta ylihuomenna. Tänä vuonna on kevät
tullut myöhään. Olemme rakentaneet asuntoja ja valmistelleet muuta
välttämätöntä, mutta nyt ovatkin jo miehet paikalla ja odottavat vain
töitten aloittamista."
"Varsin ilahduttavaa kuulla. Ettekö halua tulla kanssamme hotelliin?
Haluaisin mielelläni kuulla enemmän näistä merkillisistä
kullanhuuhdontapaikoista."
"Niin, ne ovat todella merkillisiä", vastasi Glenister astellessaan
toisten rinnalla, "mutta kukaan ei vielä tiedä kuinka arvokkaita, sillä
toistaiseksi olemme tutkineet maaperää vain pinnalta. Ensinnäkin on
maakamara niin ohutta ja kulta niin helposti saatavissa, että ellei
luonto itse suojelisi meitä talvella, emme milloinkaan uskaltaisi
lähteä valtaukseltamme, koska meiltä voitaisiin poissaollessamme
varastaa kaikki."
"Paljonko Anvil Creekin kaivosten arvellaan tuottavan tänä kesänä?"
kysäisi vanhus.
"On vaikeaa tarkalleen sanoa, mutta me laskemme saavamme Midaksesta
viisituhatta päivässä ja sen sisarkaivokset ovat yhtä satoisia."
"Ovatko omistusoikeutenne täysin riidattomat?"
"Täysin. Niistä on tehnyt kysymyksen vain yksi mies ja häntä emme ota
vakavalta kannalta. Muuan Galloway-niminen mies tuli viime kuussa
eräänä yönä naulaamaan vastalauseen paaluun ja esitti uuden
valtauspaperin, mutta hän ei voinut tuoda yhtä ainoaa pätevää
perustelua väitteilleen, emmekä me ole sen koommin nähneet miehestä
vilaustakaan. Muussa tapauksessa oikeutemme olisikin ollut jälleen
päivän selvä." -- Viimeisiä sanojaan hän korosti erikoisella tavalla.
"Toivoakseni ette olisi käyttäneet väkivaltaa?"
"Totta kai. Miksemme? Se on tähän saakka tepsinyt mainiosti."
"Mutta, hyvä herra Glenister, se aika on jo ohi. Maahan on nyt tullut
laki, ja jokaisen velvollisuus on siihen alistua."
"Ehkä, mutta täällä pidetään miehen kaivosta yhtä loukkaamattomana
kuin hänen perhettään. Entisinä aikoina emme tienneet mitä lukko
ja avain olivat emmekä tunteneet muita vaivoja kuin nälän ja
ruumiinponnistukset. Nyt on koittanut toinen aika. Tänä keväänä on
useammalta kaivoksenomistajalta evätty valtausoikeus kuin aiemmin koko
Yokonin historian aikana."
He olivat nyt ehtineet hotellin edustalle. Glenister pysähtyi ja
kääntyi puhuttelemaan nuorta naista vanhuksen astuessa ovesta sisään.
Kun Helene aikoi mennä perässä, asettui Glenister hänen eteensä.
"Olen tullut kummuilta tänne varta vasten teitä tapaamaan. Tämä on
ollut pitkä viikko..."
"Älkää puhuko tuolla tavalla", keskeytti Helene hänet kylmästi. "En
halua kuulla moista puhetta."
"Kuulkaas nyt -- miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan
ylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni
-- olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja
rääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin
katumusta."
"Ei siitä olekaan kysymys", sanoi nuori nainen hitaasti. "Kuluneen
kuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt
syventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin
luonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita,
että se olisi jotenkin puolustettavaa", lisäsi hän kiireesti, "sillä
eihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse
järjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen
kyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen,
että pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette
hyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä
kätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille
kiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on
julmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin -- jotakin
aistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa."
GJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. "Se on kenties minun
paikallisväriäni -- jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin
parantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin,
merkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja
uhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät
pitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka
haluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että
Simson on antanut leikata tukiansa."
"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy
teille mahdottomaksi. Te olette villi."
* * * * *
Nomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat
voineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä
korvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi
tienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.
Myöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti
pitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi
nappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren
hopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti
kultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä
tapa vaati.
Kun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa
erääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti
keskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan
katseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen
ryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia
miehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa,
jotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister
äkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli
varoittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen
muuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski
silmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:
"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara
kuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?"
Mac Namara käänsi selkänsä häiritsijään päin.
"Älä käännä seikäruotoas minuun päin, minä tahdon pakista kanssasi."
Mac Namara jatkoi tyynesti keskustelua, kunnes hän sai kovan iskun
olkapäilleen. Hän kääntyi silloin taakseen vaientaakseen toisen
puhekärttelyn ja sadattelut.
"Anna minun olla rauhassa. Minulla ei ole nyt aikaa."
"Soo, vai et tahdo jutustaa kanssani? Mutta minäpä puhun sitten
sinulle. Luulen, että mielelläs kuuntelet, jos kerron kaikille näille
ihmisille mitä sinusta tiedän. Katsos nyt, käännätkö vieläkin selkäs."
Hänen äänensä oli uhkaava ja herätti yleistä huomiota. Kun Mac Namara
huomasi sen, kääntyi hän mieheen päin ja hänen sanansa tulivat kylminä,
selvinä ja jyrkkinä, kun hän sanoi:
"Älä puhu minulle. Sinä olet juopporatti. Mene tiehesi, ennenkuin
mitään tapahtuu."
Vielä kerran Mac Namara kääntyi, mutta humalainen kävi häneen käsiksi
ja pyöräytti hänet ympäri toistaen yhä tunkeilevia sanojaan.
"Anteeksi, hyvät herrat."
Mac Namara laski ison, valkoisen ja hyvin hoidetun kätensä miehen
hihalle ja vei hänet ovesta kadulle.
Kynnyksellä hän puristi kouransa nyrkkiin sanaakaan lausumatta ja
iski miestä täydellä voimalla suoraan kasvoihin. Hänen uhrinsa
lysähti ääntä päästämättä maahan, jolloin hänen takaraivonsa kolahti
lauta-aitaukseen. Hänestä sen enempää piittaamatta Mac Namara
palasi saliin ja ryhtyi jälleen keskusteluun. Hänen äänensä oli yhtä
tasaisen hillitty kuin hänen liikkeensäkin eikä ilmaissut kiukkua,
kiihtymystä tai voitoniloa. Hän sytytti savukkeen, otti esille
muistikirjansa ja merkitsi siihen joitakin tietoja, joita Meksikon
Mullins hänelle antoi.
Koko tämän ajan lojui kaatunut poikkipuolin kynnyksellä osoittamatta
elonmerkkiäkään. Rulettihyrrän surina jatkui taas ja pelinohjaajan ääni
kuului entisen yksitoikkoisena. Kaikkien silmät tarkkailivat
anniskelupöydän ääressä seisovaa välinpitämätöntä miestä, mutta
tajutonta miestä ei kukaan katsonut, sillä näiden miesten
kirjoittamattomien lakien mukaan on helläsydämisimmänkin noudatettava
pidättyväisyyttä, kun on kysymyksessä toisten yksityisasiat.
Kun Mac Namara oli lopettanut muistiinpanonsa merkitseminen, puristi
hän vakavasti seuralaistensa käsiä ja asteli pitkin askelin ovesta ulos
eikä katsahtanutkaan uhriinsa, joka lojui hänen tiellään.
Tusina avuliaita vaikkakaan ei liian armeliaita käsiä kantoi nyt
juopuneen rulettipöydälle, ja kahvilanomistaja kaatoi hänen päälleen
ämpärillisittäin vettä.
"Ei hätää mitään", sanoi joku lähellä seisovista ja lisäsi samaan
hengenvetoon ihastuneena:
"Olemmepa totisesti saaneet tänne miesten miehen!"