Neljä päivää "Santa Maria" ryömi varovasti eteenpäin lakeitten
jääkenttien halki; Beringin salmeen työntyvä kevätvirta kuljetti sitä
hitaasti pohjoista kohden, kunnes viidennen päivän aamuna avoin meri
tuli idästä käsin näkyviin. Pujotellen viimeisten jäätelien lomitse se
pääsi vihdoinkin pitkän matkansa viimeiseen vaiheeseen; väsyneet
matkustajat tervehtivät tapahtumaa eläköönhuudoin, koneitten
yksitoikkoinen jytinä oli tervetullutta soittoa kansihytissä
majailevalle nuorelle tytölle.
Pian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi
majesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja
kello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin
ankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt
tauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna
kuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies
kultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti
kapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään
asettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan
asianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä,
hyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi
kapteenille:
"Selvä terveystodistus, kapteeni."
"Kiitos, kiitos", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat
soutuveneet kiinni laivan kupeessa.
Kun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka
jännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista.
Järkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen
kasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.
"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen", sanoi
Glenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. "Tarkastaja on sallinut
meidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva
taikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky."
He tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella
sattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että
Glenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin
kaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori
tyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään,
ja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään
laivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan
vaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja
häpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata
-- Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen
osoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein
ajattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen
pyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että
Glenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja
vaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan
henkensä toisen hyväksi -- etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka
saa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.
"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin", hän jatkoi. "Ihmiset ovat
kuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä
vankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun -- se on
hermostuttanut minuakin aika lailla."
Samalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin
ovi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen
nainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen
seisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä
nuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin
paljon ikävyyttä.
"Hyvää iltaa, herra Glenister", virkkoi nainen imelän happamesti.
"Kuinka jaksatte, rouva Champian?" vastasi Glenister ja meni ohitse.
Nainen tuli pari askelta perässä ja tuijotti Heleneen.
"Menettekö maihin jo tänään vai odotatteko aamua?"
"En tiedä vielä varmasti sanoa." Sitten hän kuiskasi seuralaiselleen:
"Älkää piitatko hänestä; hän vakoilee meitä."
"Kuka hän on?" kysyi neiti Chester hetken kuluttua.
"Hänen miehensä on erään suuren yhtiön johtaja. Nainen itse on vanha
juorusäkki."
Kannelle päästyään nuori nainen huudahti ihastuneena. He olivat
ankkuroituneet kuvastinkirkkaalle merenlahdelle, joka kiilsi kuparin
hohteisena. Kaikilla tahoilla hälinän ja koneitten melun keskellä
kymmenkunta laivaa purki tavaroitaan tasapohjaisiin suuriin veneisiin,
hinaajiin, ruuhiin ja jolliin. Silloin tällöin vilahti näkyviin
"umiakeja", eskimoveneitä, jotka oli valmistettu valaannahasta.
Penikulman päässä oli kaupunki kuin valkoinen nauha merenrannan ja
ruskean sammalpeitteisen tundran välissä. Ensinäkemältä kaupunki tuntui
rakennetun pelkistä valkoisista purjeista. Kolmessa viikossa sen
asukasluku oli kasvanut kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneen. Se ulottui
nyt pitkänä, kaitana, mutkittelevana jonona rantaa pitkin monen
penikulman päähän, koska vain ranta tarjosi sopivaa kuivaa pohjaa
rakennuksille. Jos nousi sen takana olevalle rantavallille, vajosi
jalka polvia myöten sammaleen ja vesilätäkköihin, ja jos astui
toistamiseen samaan jälkeen, vajosi yhä syvemmälle hetteeseen,
porisevaan jääkylmään liejuun. Kaupungin päivä päivältä laajetessa
levisi se sen vuoksi poukaman kummallekin sivulle kuin dominopelin
levyt, kunnes koko rantatienoo Kap Nomesta Penny Riveriin saakka oli
yhtä ainoata pitkää jonoa, joka välkkyi napaseudun auringon
himmeähkössä valossa kuin etelämeren saaren vaahtopeitteiset
rantahyrskyt.
"Tuolla taampana on Anvil Creek", sanoi Glenister. "Siellä on Midas.
Katsokaa!" -- Hän osoitti aukkoa vuorijonossa, joka lähti rannalta
sisämaahan päin.
"Siellä on maailman suurenmoisin kultasuoni. Voitte siellä nähdä
hevoskuormittain kultaa ja kasoittain kultamöhkäleitä. Olen iloinen,
kun olen taas täällä. Tämä on elämää. Tuo ranta-aukeama on täynnä
kultaa. Nuo kunnaat ovat pakahtumaisillaan kultapitoista kvartsia. Tuon
joen pohja on kultaa. Täällä on kultaa, kultaa, kultaa kaikkialla --
enemmän kuin koskaan on ollut Salomonin kaivoksissa. Ja täällä on
salaperäisiä arvoituksia ja kaikenmoisia tuntemattomia tapahtumia."
"Kiiruhtakaamme", sanoi nuori nainen. "Minun täytyy vielä tänä iltana
toimittaa eräs asia. Kun se on tehty, voin ottaa selvän täkäläisistä
asioista."
Heidän onnistui saada käytettäväkseen vene, joka vei heidät rantaan.
Tällä lyhyellä matkalla toverukset ahdistelivat soutajaa lukemattomilla
kysymyksillä. Kun tämä oli saapunut viittä päivää aiemmin, oli hän
täynnä kaikenlaista tietoa ja tarjosi nyt auliisti kypsyneen
kokemuksensa hedelmiä, kunnes Dextry selitti, että he olivat itsekin
"penkojia" ja omistivat Midaksen. Neiti Chester sai syytä kummastella,
kun hän huomasi, kuinka kunnioittavasti soutaja tämän jälkeen puhutteli
miehiä ja kuinka ihmetellen hän katseli hänen seuralaisiaan huomaamatta
häntä ollenkaan.
"Täällä on nykyisin hieman rauhatonta", virkkoi soutaja. "Minäkään en
ole kolmeen päivään riisunut yltäni -- täällä ei ole tilaa, ei aikaa
eikä pimeääkään kylliksi nukkua. Annos munia ja kyljys maksaa
puolitoista dollaria ja viskysekoitus puoli." Viimeisen lauseen hän
sanoi happamen näköisenä.
"Onko kaupungissa tapahtunut mitään?" kysyi Dextry.
"Te tiedätte sen siis jo!" huudahti toinen. "Niin, kahvila Pohjolassa
tapettiin viime yönä mies."
"Pelijuttuko?"
"Vallan niin. Murhaaja oli muuan Misson-niminen mies."
"Ahaa!" sanoi Dextry. "Minä tunnen miehen. Maailman suurin konna."
Kaikki kolme nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä. Nuori nainen toivoi
saavansa kuulla tarkemmin asiasta, mutta siitä ei puhuttu enempää.
Veneestä noustuaan he joutuivat keskelle hälinää. Joukon halki
tunkeutuessaan he näkivät sivullaan aidattuja tonttimaita, joilla oli
teltta teltan kyljessä; jokainen tuumanlevyinenkin maapalanen oli
varattu käytettäväksi. Siellä ja täällä oli vielä rakentamaton alue,
mutta sitä vartioi sen omistaja, joka äreän ja epäilevän näköisenä
katseli kaikkia, jotka sattuivat sinne päin vilkaisemaan. Päästyään
erääseen kulmaukseen, missä tungos ei ollut niin ahdistava, he
pysähtyivät.
"Minne aiotte?" kysyivät miehet neiti Chesteriltä.
Glenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli
vaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet
nuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä.
Hänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja
tytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää
tulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa
pyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa
nuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen
moitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin
kuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei
uneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät
nuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan
erota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.
"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni
tehneet -- te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!"
Dextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja
tarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja
heilutteli sitä hiljaa edestakaisin.
"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme
teidät sinne."
"Löydän kyllä yksinkin ystäväni", vakuutti tyttö.
"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä
tunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka
soveliasta on saada mukaansa miehinen saattue."
"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliike
Dunham & Struven toista omistajaa."
"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa", sanoi Glenister. "Sinä, Dex,
saat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen
luokkaan; lähdemme sieltä Midakseen."
He raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja
saapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa.
Nomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien
telttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi
vei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä
asumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen
kattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja
maanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta
maailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia
kieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa
kolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän
auringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä,
ja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli
ja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa.
Vasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia.
Oikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio
vuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän
tunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset
seikkailut.
Ajotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä
polkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi
kuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten
hoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.
"Ja tämä on sydänyö!" huudahti tyttö. "Eivätkö ihmiset siis nuku
milloinkaan?"
"Siihen ei ole aikaa -- täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette
ole vielä tajunnut sen luonnetta."
He kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham
& Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan
humalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja
sukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.
"Mitä tahdotte?" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa
notkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä
eteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan
verhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään
kiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa
arvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.
"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?" kysyi
Glenister.
"Joku on varmaankin juorunnut", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei
ilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut.
Nuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä
näkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat
harmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.
"Ah, mitä minä nyt teen?" vaikeroi nuori tyttö.
"Onko ketään muuta kotona kuin te?" kysyi Glenister asianajajalta.
"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. Olen
Washingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.
Kuinka voin teitä palvella?"
Hän aikoi väistyä kohteliaasti syrjään, mutta kompastui ja olisi
kierähtänyt portaita alas, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja
kantanut häntä sisälle. Täällä hän viskasi taakkansa sänkyyn.
"No, mitä nyt aiotte tehdä, neiti Chester?" hän kysyi seuralaiseltaan
ulostultuaan.
"Eikö tämä ole hirveää", huudahti toinen väristen. "Ja minun täytyy
puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana", hän jatkoi ja polki
kärsimättömänä jalkaansa. "Ja minun täytyy tavata hänet yksin."
"Sitä te ette saa", virkkoi Glenister päättävästi. "Ensiksikin hän ei
ymmärtäisi sanaakaan puheestanne, ja toiseksi -- minä tunnen Struven --
hän on liiaksi päissään voidakseen puhua asioista ja liian selvä --
niin, jotta te voisitte olla kahden kesken hänen kanssansa."
"Mutta minun täytyy puhua hänen kanssansa", intti tyttö. "Sitä varten
olen tänne tullutkin. Te ette käsitä sitä."
"Minä käsitän paremmin kuin hän. Hän ei ole nyt siinä kunnossa, että
kykenisi saamaan tolkkua tärkeistä asioista. Voittehan tulla huomenna
takaisin, kun hän on selvinnyt humalastaan."
"Se on minulle tuiki tärkeää", huoahti nuori tyttö. "Sitä kauheaa
miestä!"
Glenister oli pannut merkille, ettei hänen seuralaisensa ollut
kertaakaan väännellyt käsiään eikä päästänyt silmiinsä kyyneliä, vaikka
hän ilmeisesti oli syvästi huolissaan tilanteesta.
"No niin, huomaan kaikesta, että minun täytyy odottaa, mutta en
tosiaankaan tiedä, minne suuntaisin askeleeni -- johonkin hotelliin
kai."
"Täällä ei ole ainoaakaan. Kahta rakennetaan par'aikaa, mutta ensi
yöksi ette voi vuokrata Nomesta huonetta rahallakaan. Olin sanoa, ette
rakkaudella ettekä rahallakaan. Eikö teillä ole täällä ystäviä --
naistuttavia? Siinä tapauksessa sallinette minun hommata teille
yösijan. Minulla on ystävä, jonka vaimo voi ottaa teidät luokseen."
Nuoren naisen koko olemus asettui vastustamaan moista ehdotusta. Eikö
hän siis koskaan pääsisi käyttämästä hyväkseen tuon miehen palveluksia?
Hän tuumi ohimennen jo palata laivaan, mutta hylkäsi senkin ajatuksen.
Hän koetti torjua Glenisterin tarjoamaa apua, mutta tämä oli jo
puolitiessä portaita alas eikä piitannut hänen vastaväitteistään -- ja
siksi hänkin seurasi perässä.
Seuraavassa tuokiossa Helene Chester joutui näkemään elämänsä
ensimmäisen murhenäytelmän pohjoisessa ja sen mukana hän oppi paremmin
tuntemaan miehen, jota hän sisimmässään inhosi ja johon kohtalo oli
hänet yhdistänyt. Hän oli jo ehtinyt värisevin tuntein saada tuta tämän
uuden maan taikavoimaa, mutta hän ei ollut vielä milloinkaan havainnut,
että voima liian suureen vapauteen yhtyneenä tuo mukanaan väkivaltaa ja
verenvuodatusta.
Kun he olivat astuneet ovesta ulos, astelivat he hitaasti eteenpäin
katsellen tarkkaan ympärillään kuhisevaa joukkoa. Kaikkien kasvoilta
voi lukea paitsi yleistä jännitystä myöskin suurta iloa ja toivoa.
Joukon lapsekas intoutuminen vaikutti kiihoittavasti. Helene toivoi,
että voisi omaksua näiden ihmisten haltioitumisen -- olla kuin yksi
heistä. Keskeltä iloista äänten sorinaa kuului sitten äkkiä epäsointu
ei pitkä eikä äänekäs, vain pari lyhyttä sanaa, mutta ne olivat
läpitunkevan teräviä ja niissä oli sitä metallista sointua, jonka
intohimo synnyttää.
Helene katsahti sivulleen ja huomasi iloisten ilmeitten hävinneen kuin
tuulen puhaltamina ja kaikkien katseitten tuijottavan johonkin
näytelmään, jota esitettiin kadulla, niin kiinteästi ja innostuneesti,
ettei hän ollut mokomaa koskaan aiemmin nähnyt. Samassa Glenister sanoi
hänelle: "Tulkaa pois täältä."
Kokeneena miehenä hän oli heti oivaltanut, että jotakin oli vinossa, ja
koetti viedä seuralaisensa pois, mutta tämä sysäsi hänen kätensä
syrjään ja kääntyi jännittyneenä tarkkaamaan näytelmää, jota esitettiin
hänen silmiensä edessä. Vaikk'ei hän käsittänyt mitä oli tekeillä,
tunsi hän vaistomaisesti, että pian tapahtuisi ratkaiseva käänne, mutta
hän oli silti tuiki valmistumaton siihen nopeuteen, jolla se tuli.
Hänen katseensa oli kerkeästi kohdistunut kahteen kadulla seisovaan
mieheen, joista muu joukko erottui kuin öljy vedestä. Toinen oli
hintelä siististi puettu mies, toinen karkeatekoinen ja paksu,
siivoamattoman näköinen, yllä guttaperkkatakki. Edellinen puhui ja
Helene luuli ensin, että miehen verestävät silmät ja horjahteleva ryhti
johtuivat humalasta, mutta pian hän oivalsi, että mies oli poissa
suunniltaan raivosta.
"Anna se pian, minä sanon! Anna tänne kauppakirja, senkin..."
Siivoamattoman näköinen mies pyörähti kiroten poispäin ja jatkoi
matkaansa, jolloin hän osui tulemaan ihan Helenen ja Glenisterin eteen.
Parilla harppauksella hän oli heidän sivullaan, mutta silloin hän
huomasi vastustajansa tekevän salamannopean liikkeen ja kääntyi
takaisin kuin villi eläin. Ja hänen äänensä oli kuin pedon karjuntaa,
kun hän huusi:
"Sinä halusit sen saada takaisin, niinkö sanoit? No, tässä se on!"
Kummankin miehen eleet olivat olleet salamannopeita, mutta Helenen
jännittyneet aivot käsittivät ne liioitelluiksi ja teennäisiksi. Tämän
sekunnin muisto säilyi alati hänen mielessään niinkuin valokuvauskoneen
sulku ja näpsähdys, ja terävä, selvä kuva piirtyi lähtemättömästi hänen
aistimukseensa. Isokasvuisen miehen selkä, joka melkein hipaisi häntä
olkapäähän, raivoavan miehen paidan rinta ja derbyhattu, väkijoukko,
joka hajosi kuin akanat tuuleen, miehet, jotka töytäsivät suin päin
pakoon, räikeä, keltainen ilmoituskilpi, jossa oli sanat: "Kultaisen
vyön tanssisali" -- kaikki tämä ehti syöpyä hänen silmäkalvoonsa;
sitten hänet äkkiä tempaistiin taaksepäin, kaksi väkevää kouraa painoi
hänet polvilleen seinän viereen ja hän tunsi olevansa Glenisterin
sylissä.
"Jumalan tähden, älkää liikkuko paikaltanne! Mehän olemme
tulilinjassa."
Hän kumartui syvään seuralaisensa ylitse, jolloin hänen poskena osui
hänen tukkaansa, hänen käsivartensa olivat tiukasti kietoutuneen hänen
ympärilleen, niin että hänen ruumiinsa muodosti elävän suojamuurin
heidän ympärillään suhiseville kuulille. Heidän vierellään seisoi
isokokoinen mies, ja hänen revolverinsa pamahdukset olivat särkeä
korvat; samassa kuului toisaaltakin laukaus ja kuula iskeytyi siihen
ohueen lautaseinään, jonka kupeelle he olivat kyyristyneet. Vielä
kerran he kuulivat päänsä päältä laukauksen ja näkivät hintelän miehen
heittävän aseen kädestään ja kierähtävän ilmassa kuin raskaan nyrkin
satuttamana. Hän kiljahti ja yritti tarttua aseeseensa, mutta suistui
samassa maahan hiekkaan painuneena.
Heidän vierellään seisova mies huusi ja sadatteli kaikella voimallaan
ja suuntasi sitten kulkunsa kaatuneen vihollisensa luokse ampuen joka
askeleella. Haavoittunut kierähti sivulle, kohottautui kyynärpäittensä
varaan ja ampui vielä kaksi kertaa niin nopeasti, että laukaukset
kuuluivat yhdeltä, mutta hänen ei onnistunut estää toista pääsemästä
lähemmäksi. Vielä neljä kertaa hänen säälimätön vastustajansa ampui --
viimeisen laukauksen ollessaan jo ihan uhrinsa ruumiin vieressä tämän
kuolemantuskissaan vääntelehtiessä. Sitten hän kääntyi ja asteli
takaisin tietä, jota oli tullutkin ja sivuutti käsivarren etäisyydeltä
ne kaksi, jotka kyyhöttivät seinän kupeella; nämä näkivät, että hänen
karkeat ja yrmeät kasvonsa olivat kalpeat ja vääntyneet, ja kuulivat
hänen hengityksensä kulkevan sihisten hampaitten raosta. Hän kulki
suoraan sille ovelle, josta he olivat tulleet. Perille päästyään hän
kääntyi vielä kerran, yskäisi pahasti ja sylkäisi suun täydeltä verta.
Hänen polvensa horjahtuivat. Sitten hän katosi oviaukkoon, ja siinä
kuolonhiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koko kadulla, he kuulivat hänen
raudoitettujen saappaittensa hitaasti nousevan portaita.
Nyt syntyi kadulla jälleen hälinää ja ääntä. Kaikilta tahoilta ryntäsi
ihmisiä ja katuloassa makaavan miehen ympärille kertyi läpäisemättömänä
muurina kiihtynyttä joukkoa.
Glenister auttoi nuoren tytön jaloilleen, mutta tämä ei jaksanut pitää
päätänsä koholla ja olisi jälleen lysähtänyt maahan, ellei nuori mies
olisi kietonut käsivarttansa hänen ympärilleen. Tytön silmät olivat
selkoselällään ja kuvastivat suunnatonta kauhua.
"Älkää pelätkö", virkkoi Glenister hymyillen, mutta hänenkin huulensa
vavahtelivat ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan, sillä
he olivat molemmat olleet lähellä kuolemaa. Joukosta tuli samassa joku
juosten heitä vastaan ja seuraavassa hetkessä Dextry iski heihin kuin
haukka.
"Onko kumpikaan haavoittunut? Taivaan isä! Nähdessäni heidän ampuvan
toisiaan huusin teille, että olin kurkkuni puhkaista. Ajattelin jo,
että olitte mennyttä kalua. Vaikka kyllä minun silti täytyy sanoa, että
se oli näky, joka teki hyvää vanhoille silmille -- niin siro ja kätevä
-- mutta tällaisissa katukohtauksissa saa melkein aina syytön maksaa
viulut."
"Katsos tätä", sanoi Glenister. Hänen rintansa korkeudella oli
seinässä, jota vasten he olivat nojanneet, monta kuulan reikää.
Helene huomasi nyt, että ellei häntä olisi viime hetkellä työnnetty
syrjään, olisi kuula ehdottomasti osunut häneen.
"Lähtekäämme", hän läähätti, ja miehet opastivat hänet lähellä olevaan
myymälään, jossa hän lysähti ruumis vapisten tuolille; hetken perästä
Dextry toi hänelle lasillisen viskyä.
"Kas tässä, neiti", hän sanoi. "Teidän laisellenne etelämaalaiselle
äskeinen oli vallan liian voimakasta huvittelua. Pelkään, ettette ole
kovin pahasti rakastunut tähän maahan."
Puoli tuntia hän jutteli tytölle tutunomaiseen tapaansa asioista, jotka
eivät olleet missään yhteydessä tapahtuneen verinäytelmän kanssa.
Lopulta Helene rauhoittui. Toverukset nousivat lähteäkseen. Vaikka
Glenister oli sopinut, että Helene saisi viettää yönsä kauppiaan vaimon
luona, ei tyttö halunnut kuulla sellaisesta.
"En voi mennä nukkumaan. Olkaa ystävällisiä ja jääkää luokseni. Olen
liian järkytetty. Tulen hulluksi, jos lähdette. Kuluneen viikon
jännitys on ollut liikaa hermoilleni. Jos nukkuisin, näkisin varmaankin
jälleen niiden kahden miehen kasvot edessäni."
Dextry neuvotteli hetken aikaa toverinsa kanssa ja teki sitten jonkun
ostoksen. Hän ojensi Helenelle kenkäparin.
"Tässä on pari puolikorkeita guttaperkkakenkiä. Pankaa ne jalkaanne ja
lähtekää kanssamme. Saatte pian muuta ajateltavaa. Ja kun sitten
palaatte ja menette vuoteeseen, nukutte niin hyvin, että siihen
verrattuna on vanhurskaan uni kuin myrskyä merellä tai ilakoivaa kuin
vuorikauriin kevyet hypähtelyt tai... niin, se riittääkin. Tulkaa nyt."
Kun aurinko nousi Beringin merestä, olivat he matkalla kunnaita kohden
jalat nilkkoja myöten vajonneina pehmeään raikkaaseen sammaleen;
ilmassa tuntui vilvoittavan juoman maku, kosteasta maasta nousi
lukematon määrä tuoksuja. Kurpat ja varpuset pitivät elämää rapakoilla
ja tundran sumuisilta järviltä kuului sepelhanheni kirskutusta.
Viikkoja kestäneen väsyttävän matkan jälkeen vaikutti aamun kasteinen
raikkaus ihmeellisen voimakkaasti ja virkistävästi ja huuhtoi pois
äskeisen murhenäytelmän muiston niin, että nuori tyttö tuli iloiseksi
jälleen.
"Minne menemme?" hän kysyi, kun oli tunti taivallettu ja pysähdytty
hengähtämään.
"Midakseen tietysti", vastasivat toiset, ja toinen miehistä sadatteli
itsekseen, nauttiessaan täysin siemauksin Helenen kirkkaista silmistä!
ja hänen miellyttävästä, notkeasta varrestaan, että hän antaisi
mielellään puolet kaikista aarteistaan, jos saisi tekemättömäksi sen
mitä oli tapahtunut eräänä iltana "Santa Mariassa".