"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo
minä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä
tuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen
kananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan,
niin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme
ylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan
ja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein
riittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme,
kaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas,
neiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai
jotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa.
Niin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo
hyvästikin kamartunut.
"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu
poika -- Glenister tietenkin -- kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut
laiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus.
Hankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta
syötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen
kala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen
kalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen
luetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.
"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen
ravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen
päättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja
joista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat
henkeään pidätellen.
"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita
herneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun
edeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen
halveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:
"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä
käyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen
parhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin
ja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani
niille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta."
Dextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja
puhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi
alallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri,
joka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä
hämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat
puhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita
sinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien
hiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen
penikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa
labyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen
vaaralliseksi.
Tuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat
kavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken
aikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.
Vankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään
kanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän
puhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli
mielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia
asioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen
elämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon
merkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä
pohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta
toveruutta.
Näiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen
kohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on
syvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että
ihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on
ollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: "Tämä on Jumalan vapaa
maa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja
katseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi,
ellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me
olemme -- siinä kaikki."
Siitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut
tuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin
mitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten
pysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut
melkoisen vähiin.
Nuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä
enemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli
omintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta
Glenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen
läheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä,
että tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön,
ja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä
kaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä
ja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita
ympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä
moraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti
hillitön luonne. Hänen seurassaan -- ja Glenister pyrki hänen lähelleen
yhtenään -- nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin
voimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään
miesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole
tottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki
sielunvoimat pontevaan vastarintaan.
Dextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut
mitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.
"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?"
hän kysyi.
"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai
revontulia", vastasi tyttö.
"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä
jälkimmäistä nähdä", huomautti Dextry. "Mutta auringon näemme, kun
pääsemme pohjoisemmas."
"Sanokaapa minulle" -- nuori tyttö puhutteli Glenisteriä -- "mikä sai
teidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista.
Teillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt -- ja sittenkin
pidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin
pohjanmaita."
"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta
minuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat
kesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin
kirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja
koko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana -- ja kun
olette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat,
kun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten
mitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette
voivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin
vastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä
tahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa
terveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta
-- tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.
"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan
karttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka,
johon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi
rajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken
salaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia
mastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja
hylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni
korkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu
houkutteli, luulen ma...
"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni
haamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa,
että Blackstone repi harmaata partaansa."
"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla", sanoi nuori tyttö,
mutta Glenister vain nauroi.
"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja
yrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille
ja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen --
älkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa
toivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta
maailma voi minulle tarjota."
Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin.
"Kuulkaas", virkkoi hän jyrkästi, "mikä on nimenne?"
Tyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo
puikkineen tiehensä.
"Helene Chester!" toisti nuori mies miettivästi. "Kaunis nimi! Minun
mielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi -- mennä naimisiin, kuten
te tietysti aiotte tehdä."
"En ole menossa Nomeen avioliittoa solmimaan."
"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi
vuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on
ehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'.
Toistaiseksi se on vain miesten maa."
"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan
mekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka
muutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan
takanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja
muita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä.
Vieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean
ranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan
täydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja
hanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta'
paetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten
huomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä
kalustoluettelo on melkein täysi."
"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?" Nuori nainen
oli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa
kuin pikku pilaa.
"Minä olen lain ja oikeuden huutava ääni tässä maassa."
"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko
lurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme
liian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian
suuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme
niillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja
revolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet
alas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka
päätöksistä ei voi vedota mihinkään."
"Revolverin saatte panna pois, mutta rohkeutenne teidän on
säilytettävä."
"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka
tarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli
Dextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan
varuillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu
puukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia
vastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin
tarkoin voi tietää."
"Laki on kaiken perustus -- edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän
vallitsee täydellinen epäjärjestys."
"Ei läheskään niin täydellinen kuin kuvittelette. Maassa ei tehty
rikoksia ennenkuin 'helläjalkaiset' saapuivat tänne. Emme tienneet mikä
oli varas. Te astuitte kojuun koputtamatta. Isäntä täytti kahvipannun
ja leikkasi viipaleen sianlihaa teille. Katettuaan pöydän hän puristi
kättänne ja kysyi nimeänne. Samantekevä, vaikka hänen huoneensa olisi
ollut täysi ja hän kantanut pientä muonavarastoaan selässään sata
penikulmaa. Tämä on eräänlaista kestiystävyyttä, joka teidän eteläisen
käsityksenne mukaan voi tuntua aika lailla vähäpätöiseltä. Ellei ketään
ollut kotosalla, söitte mitä piditte välttämättömänä. Vain yksi on
anteeksiantamatonta -- lähteä talosta jättämättä korvaukseksi kuivia
sytykkeitä. Minä pelkään ylimenoaikaa, sitä välitilaa, joka seuraa
vanhan järjestelmän loppua ja edeltää uuden syntyä. Suoraan puhuen,
minä pidän vanhaa parempana. Rakastan sitä vapautta, jota se tarjoo.
Minä ottelen mielelläni luonnon kanssa; haluan jaella iskuja, vartioida
ja taistella omani puolesta. Olen vuosikauden elänyt lain rajapyykkien
ulkopuolella, ja minä haluan jäädä tänne missä elämä on juuri
sellaista, jommoista sen tulee olla -- vahvempi työntää tieltään
heikomman."
Hänen isot kätensä, joilla hän oli tarttunut kaidepuuhun, olivat
kiinteästi kouraisussa, hänen äänensä oli täyteläinen vaikka hillitty
ja siitä kuulsi tietoista hillitöntä voimaa. Hän seisoi siinä
kookkaana, miehevänä ja kuin säteillen magneettista voimaa. Nuori
nainen oivalsi nyt, miksi Glenister oli niin tyytyväisenä syöksynyt
toissailtana kärhämään. Hänen laiselleen miehelle se oli ollut vain
kuin raikas merituuli sieraimille. Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi
kuin taikavoiman kiihoittamana.
"Minun iloni ovat väkivaltaista lajia, ja minun vihani sammuttamaton.
Mitä minä haluan, sen minä otan. Se on ollut tapani tähän asti ja minä
olen liian itsekäs sen hylätäkseni."
Hänen katseensa tapaili heikosti kimmeltävää penikulmaista jäälakeutta,
mutta sitten hän kääntyi nuoreen tyttöön päin ja hänen kätensä osui
koskettamaan sitä lämmintä kättä, joka lepäsi hänen kätensä vieressä
kaidepuulla.
Nuori tyttö katseli häntä avoimesti suoraan silmiin ja hän seisoi
Glenisteriä niin lähellä, että hänen hiuksistaan lemahti nuoren miehen
sieraimiin heikkoa tuoksua. Tytön katse ilmaisi pelkkää ihmettelyä ja
uteliaisuutta, mutta Glenisterin silmät olivat kuin sokaistut, heikko
valaistus vain lisäsi hänen silmissään tytön kauneutta, ja hän tunsi
kourassaan hänen pienen pehmeän kätensä. Hänen ruumistaan viilsi outo
värähdys, se tempasi hänet väkevän aallon lailla mukaansa -- täytti
koko hänen olemuksensa.
"Mitä minä haluan, sen minä otan", hän toisti ja sulki tytön äkkiä
syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä intohimoisen
kiihkeästi. Hetken tyttö oli kuin huumaantuneena, sitten hän riuhtaisi
kätensä irti ja iski häntä kaikella voimallaan suoraan kasvoihin.
Se oli kuin isku kiveen. Nopealla liikkeellä Glenister painoi tytön
käden alas ja hymyili hänelle ja pidellessään häntä kuin rautapihdeissä
hän suuteli häntä jälleen, suuta, silmiä ja hiuksia -- ja laski hänet
sitten vapaaksi.
"Olen rakastumaisillani sinuun -- Helene", hän sanoi.
"Ja Jumala minut tuhotkoon, jos milloinkaan lakkaan vihaamasta teitä",
läähätti tyttö tukahtuneella äänellä.
Hän kääntyi ja meni hyttiinsä -- ylpeänä ja pystypäin, eikä Glenister
tiennyt, että hänen polvensa olivat melkein hervottomat ja olivat
pettää hänen allaan.