Nuori nainen heräsi koneitten jytinään, ja kun hän varovasti kurkisti
hytinakkunasta ulos, näki hän tasaisen, peilikirkkaan meren, johon
auringonsäteet välkkyvinä kuvastuivat.
Tämäkö siis oli Beringinmeri? Se oli hänen mielikuvituksessaan
kouluajoista saakka ollut salaperäiseen huntuun verhoutuneena, hän oli
kuvitellut sitä harmaaksi, vettä ja usvaa tihkuvaksi merierämaaksi.
Mutta nyt hän näkikin edessään avoimen selvän meren, jonka pintaa
viistivät laivan suuntaan lekuttelevien ruokkien lihavat ruumiit.
Kiiltävä pää sukeltautui merestä laivan kupeelta, ja tyttö kuuli jonkun
kannella huudahtavan: "Hylje!"
Pukeutuessaan nuori tyttö silmäili tarkkaan niitä erilaisia esineitä,
joita oli sirotettu sinne tänne hyttiin. Hän koetti niiden mukaan tehdä
uusia johtopäätöksiä niiden omistajien luonteesta. Hänen huomionsa
kohdistui ennen kaikkea taideteoksiin, vuolaasti koristeltuihin,
kuparihelaisiin, nahkakotelojen suojaamiin tarve-esineihin. Metalli oli
hienoa käsityötä ja siihen oli kaiverrettu Glenisterin nimikirjaimet.
Kaikki osoitti hienostunutta makua ja ylellistä tuhlausta, ja esineet
tuntuivat kummallisen pieniltä kullankaivajan varustusten joukossa;
sama oli laita vähäisen kokoelman Maupassantin teoksia.
Sitten hänen silmiinsä osui Kiplingin runokokoelma "Seitsemän merta",
johon oli tehty monta alleviivausta, ja hän tunsi nyt päässeensä
oikeille jäljille. Runojen karkeatekoisuus ja raakuus oli aina
vieroittanut häntä, vaikka hän olikin hämärästi tietoinen niiden
verrattomasta elävyydestä ja voimasta. Nuori tyttö oli nyt ensimmäistä
kertaa kodin turvallisen sataman ulkopuolella. Hän ei ollut tähän
saakka joutunut kosketuksiin ulkomaailman kanssa siinä määrin, että
olisi huomannut totuuden voivan olla veistelemättömän, silittämättömän
ja yksinkertaisiin vaatteihin puetun. Kirja vahvisti hänen käsitystään
nuoremman miehen luonteesta.
Seinällä riippui koukusta kulunut mustunut nahkakotelo, josta pisti
esille kookkaan colt-pistoolin perä. Siinä näkyi jälkiä pitkäaikaisesta
käyttelemisestä ja se haastoi mykällä tavalla valkohapsisen omistajansa
luonteesta, saman Dextryn, joka ennenkuin tyttö oli ehtinyt lopettaa
tarkastelunsa koputti ovelle. Tyttö päästi hänet sisälle ja tulija
sulki huolellisesti oven perässään.
"Poika on mennyt alas hommaamaan hieman ruokaa", hän sanoi. "Hän on
täällä parin minuutin kuluttua. Kuinka olette nukkunut?"
"Kiitos, aika hyvin", valehteli tyttö, "mutta olen tuuminut koko ajan,
että olen velvollinen antamaan teille selityksiä."
"Kas nyt", tokaisi Dextry, "ei tarvita minkäänlaisia selityksiä,
ennenkuin tunnette halua niitä antaa. Olitte joutunut joihinkin
vaikeuksiin, ja se oli valitettavaa -- me autoimme teitä, ja se oli
luonnollista -- siinä piste -- sellaista on elämä Alaskassa."
"Niin, mutta minä tiedän, että te ajattelette..."
"Olen ajatellut pääni puhki", jatkoi toinen välittämättä naisen
keskeytyksestä, "millä tavalla voisimme parhaiten teidät piilottaa.
Siivoojan täytyy päästä tähän hyttiin, eikä liioin voi pitää salassa,
että kuljetamme tänne ruokaa."
"En välitä, vaikka minut täällä nähtäisiinkin, kunhan vain minua ei
lähetetä takaisin. Eihän minua lähetetä?" Hän odotti tuskallisena hänen
vastaustaan.
"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen?
Ei ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on
hurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen.
Kapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin -- eikä
voisikaan -- hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa
viisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme
maihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi
siihen -- aika on heille liian kallista."
Puhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja
Dextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä
ovelle kuullessaan kapteenin äänen.
"No mitä nyt, Glenister", sanoi tämä, "minne tuo aamiainen on menossa?"
"Ah", kuiskasi vanhus tytölle, "se on kapteeni Stephens."
"Dextry ei ole oikein kunnossa tänään", kuului Glenisterin huoleton
vastaus.
"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin
teidät -- olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se
olisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn
laita oikein on."
Tyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomana
Dextryä.
"Mutta -- hm, hän ei ole vielä ylhäällä", kuulivat he Glenisterin
vastaavan. "Olisi parasta teidän tulla myöhemmin."
"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla", murisi kapteeni
hyvänsuopaisesti. "Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!"
Hän kolkutti ovelle.
Asiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön
ja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa
sekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen
tilan.
Hänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä,
kunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi
hatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja
hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät,
hyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä,
suoraviivainen laivan kapteeni.
"Ah", sanoi hän, "ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? --
Luulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja
esitelkää, Dextry."
"Niin... mutta... tuota noin, en ole itsekään oikein selvillä hänestä."
"Mitä te sanotte?"
"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme
eilen illalla laivaan -- siinä kaikki mitä tiedän."
"Kuka antoi teille luvan?"
"Ei kukaan. Ei ollut aikaa pyydellä lupia."
"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa
naisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!" Hänen äänensä vapisi
ärtymystä.
"Ah!" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä
syvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.
Kapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin
ja sulkenut oven perässään.
"Onko tämä teidän työtänne? Onko tuo tyttö teidän?"
"Ei", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: "On
parasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia
väitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä,
jotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska
hänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan."
"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?" kysyi kapteeni ja
puhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta
naisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:
"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin -- voin itsekin
vastata kysymyksiinne. Olen karannut -- se on totta. Minun täytyi se
tehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän
kanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän
käsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he
näkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän
suojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä
Nomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta
setäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään
muuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin
palvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun
hän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli
matkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin
taisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat
perässä."
Kapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä
lientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja
naisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.
"Rakas nuori neiti", hän sanoi, "toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti
kuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen
jälkeen on kaikki sattuman varassa."
"Niin, mutta se laiva, josta minä lähdin, ei mene sinne."
Tämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä
tyttöä kohden ja raivosi:
"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette?
Vastatkaa pian!"
"'Ohiosta'", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus.
Kapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.
"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin
sellaista!" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa
näitten päälle.
"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' -- kuuletteko -- 'Ohiosta'! Te olette
vieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni.
'Ohiosta'!"
"Mitä te tarkoitatte? Mitä se asiaan vaikuttaa?"
"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut
karanteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi
karanteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen
määräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä
Jumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon
naikkosen laivaan?"
Hänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin
olivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät
liiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä
kuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa
varten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset
olivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät
olosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten
avulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta
kestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme
viikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen -- ja ehtiä ennen sitä
suurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.
Kuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon,
että sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä
silmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla
ahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa
tartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia
hetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja
tappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista
järjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä
kapinakin.
Dextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista
sairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan
sille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja
järjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli
jää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he
olivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan
käsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella,
ja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen
maanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja
ponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he
olleet sitä aikanaan vartioimassa.
Nuori tyttö katkaisi heidän huolestuneet mietteensä.
"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni", hän sanoi. "Vika on yksinomaan
minussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on
täällä" -- hän laski kätensä rinnalleen -- "papereita, jotka minun
täytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle
postinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan
teille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa
ei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara."
"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää", sanoi kapteeni.
"Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät
matkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä
teidät palasiksi."
Glenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. "Jos järjestätte asian
niin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko
ei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain."
"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät."
Kapteenin leveät leuat vavahtelivat.
"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen,
terveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja
meidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi --
kahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän,
ja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on
velvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän
huolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden."
"Minun huolimattomuuteni!" Vanha mies kiristeli hampaitaan raivoissaan.
"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte
laivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia."
Kapteeni Stephens kuivaili hikeä otsaltaan.
"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen!
Ettekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan
lainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?" -- Hän
vaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. -- "Minä jätän hänet laivan
lääkärin huostaan."
"Kuulkaa nyt", virkkoi Glenister vakavasti. "Olemme Nomessa viikon
perästä -- siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita,
edellyttäen, että hän on saanut tartunnan -- ja minä lyön vetoa tuhat
yhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme,
että hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi
jäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä
muualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te
pelastatte laivanne ja yhtiönne -- ja jos tyttö sairastuu myöhemmin
isoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa
rauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna
katsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian
erinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa
sulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette
meidät kaikki perikatoon."
Muutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän
epäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:
"Varokaa siivoojaa."
Nuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä
vierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja
hänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen
olkapäilleen ja jatkoi:
"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että
tässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. -- Useimmat
täkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet
minua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi
herrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette
Nomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä,
jolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne
tulla toimeen suojelijatta."
Hän lähti ja sulki oven huolellisesti perässään.