Ulkomaailman ilmiöt ihminen ensiksi tajuaa aistillisen huomauksen
kautta, jota sanotaan _havaitsemiseksi_, koska henki silloin
ikäänkuin _havaa_ eli herää umpinaisuudestaan. Vaan tarkkaamalla
henki ne omiksensa omistaa, eroittaen ilmiöin paljoudesta esineen,
jonka se selvästi asettaa sisällisen silmänsä eteen. Tajuava henkilö
havaitsee esineen ulkonaisen muodon, mutta panee siihen oman
sisällyksensä ja yhdistää sen virkeällä tunteella omaan itseensä. Tämä
omistaminen -- toiselta puolen havainnon ja tarkastuksen, toiselta
puolen tunnon avulla -- on _näkemys_. Näin näkemys tuottaa
sisällisen kuvan, jossa esineen alkuperäinen eloisuus säilyy. Vaikka ne
sanat, joita tässä on viljelty: näkemys, muoto, kuva, koskevat
näkemiseen, eivät ne kuitenkaan tarkoita yksinomaisesti silmin saatuja
havainnoita, vaan kaikkein aistien välittämiä (etupäässä henkisempien:
näön ja kuulon); nuo näön piiristä otetut nimitykset osoittavat vaan
niiden selvyyttä ja elävyyttä. Sen lisäksi on huomattava, että
näkemyksen piiri ei rajoitu siihen, mitä ihminen suorastaan
aistimillaan voi havaita, vaan myös sisältää kaikki, mitä hän muutoin
henkisesti itsellensä omistaa, esim. muiden kertomuksista, lukemisella
tai muulla tavalla.
Näin henki tajuaa sisällyksensä yhäti vaihtelevissa kuvissa, jotka
osittain ovat ulkonaisten ilmiöin mukaelmia, osittain _mielikuvituksen_
tuottamia. Nuo näkemyksestä syntyneet kuvat jäävät unheesen; niiden
tunnusmerkit himmentyvät ja ainoastaan pääpiirteet pysyvät selkeämpinä,
jos ne itsestään palajavat tahi palautetaan mieleen. Monella
monituisella tavalla ne sitten voivat yhdistyä uusiksi kuvaelmiksi, ja
näin henki n.s. _uudistavaisen mielikuvituksen_ avulla luo itsellensä
ikäänkuin toisen maailman, jossa ne kaikki vapaasti väikkyvät kirjavassa
moninaisuudessa. Mielikuvitus on ihmisen uskollinen toveri elämän
utuisilla poluilla, hänen ilojensa sulostuttaja, hänen surujensa
lievittäjä; se loitsii hänen eteensä toiveiden aavoja aloja,
sulo-unelmien kangastavia kultakankaita. Mutta sen tenhovoima ei
ainoastaan tuo lohdullisia ja ylentäviä mielikuvaelmia, ei ainoastaan
satujen ihania olentoja; sillä ihminen ei taida aina hallita tätä oman
henkensä taikamaailmaa; toisinaan häneltä unohtuu syntysanat ja nuo
lumottavat haltiat pääsevät valloillensa. Tyhjät luulot, aaveet ja
kummitukset, peikot ja paholaiset ovat nekin hillittömän mielikuvituksen
lapsia. Henki on tosin saanut suuren voiton; se on ulkonaisilta
ilmiöiltä riisunut aineellisuuden ja niinmuodoin vapautunut niiden
vallan-alaisuudesta; mutta sen kuvaelmilta puuttuu järjestystä ja
todellisuutta, ja aivan satunnaista on, missä määrässä ne vastaavat
olevaisuuteen. Eikä nämä mielikuvituksen tuotteet vielä voi olla
täydellisesti kauniita; sillä ne ovat niin epämääräisiä ja
sattumusperäisiä sekä sisältävät niin paljon yksityis-ihmisen erityisiä
luuloja ja mielihaluja, ett'ei henki niihin voi panna aatteen ikuista
sisällystä.
Tämä voi tapahtua vasta _kuvausvoiman_ avulla. Henki muodostelee
mielteitään oman sisällisen perikuvansa mukaan ja tuottaa niinmuodoin
kuvan, joka ilmaisee aatteen selvemmin kuin se luontainen esine, joka
siihen antaa aihetta. Sillä luonnonkauneus se ensin herättää
kuvausvoiman. Jos kuvausvoima otollisella hetkellä tapaa kauniin
esineen, niin tämän kuva ensin laskeutuu mielen syvyyteen ikäänkuin
hautaan, josta se sitten uudistuneena kohoaa jalompaan eloon. Se
haihtuu pois, täyttäen subjektin eli tajuavan henkilön, samalla kuin
tämäkin vaipuu kuvahan. Tämä subjektin ja objektin täydellinen
yhdistyminen on _runollisen innostuksen_ ensimmäinen aste: tuo
levottomuuden-sekainen, vaan suloinen, ylentäväinen mieliala, jossa
runoilija vetäytyy omaan itseensä, sumeasta ulkomaailmasta lukua
pitämättä, antautuen kokonaan tunteensa ihanuuden valtaan, ja jonka
hämärässä helmassa, ikäänkuin ahjossa, kuvan aineellisuus sulaa pois,
jotta ihanne voisi puhtaana ilmoille nousta. Jo muinaisajan kansat
puhuivat runoilijan "jumalallisesta vimmasta", pitäen sen ajan
käsitystavan mukaan jonkun jumalan ulkopuolisena vaikutuksena, mitä
ihmisen oma henki sisimmäisessä, hämärässä syvyydessään tuottaa.
Samaten sanomme mekin vielä, muinais-aikaiseen loitsimiseen
viittaavalla sananparrella, runoilijan olevan _haltioissaan_.
Mutta nämä lausetavat -- runovimma, haltioissa-olo (haltiotila) --
eivät tarkoita yksistään tuota innostuksen ensimmäistä kohtaa,
runollista mielialaa, vaan yleensä kuvausvoiman enemmän vaistomaista
puolta. Sillä mainitun mielialan jatko ja täyte on kuvausvoiman
varsinainen muodostustoimi, joka on eroamattomassa yhteydessä
runollisen innostuksen kanssa. Runollisen mielialan hämäryydessä käy
näkemyskuva epämääräiseksi, utumaiseksi; siihen yhtyy joukko muita,
samaan ajatuspiiriin kuuluvia kuvia; paljo satunnaisia omituisuuksia,
joilla sen alku-esine eriää lajinsa yleisestä mallista, haihtuu pois,
ja sen sijaan kuva täydentyy moninaisilla, muualta lainatuilla
piirteillä yleisen lajin edustajaksi. Koko tässä kehkeytymisessä on
innostus, kuvausvoiman vaistomainen, tietymätön toiminta,
päävaikuttajana; mutta kuvausvoiman toinen puoli on verrattain
omatajuisempi järjestämisen ja päättämisen aisti, joka sisältää myös
tahtoa ja ajattelemista. Tämä ei kuitenkaan ole paljaan ymmärryksen
asia, vaan perustuu sekin välittömään tunteeseen, Varsinaisen
ymmärryksen, n.s. refleksionin, tehtävä alkaa vasta, kun
yksityisseikkain asettaminen ja punnitseminen tulee kysymykseen.
Luontoperäinen aisti eli niin sanoakseni sisällinen täytymys johtaa
runoilijaa, kun esim. näytelmän tai kertomuksen toiminta on
rakennettava, määrää siinä kuvattavat henkilöt ja niiden kunkin
luonteen sekä päättää heidän käytöstapansa tähdellisimmissä kohdissa;
mutta milloin missäkin erityisseikassa, varsinkin ulkonaisissa, saattaa
kyllä mietintä ja kylmä järki olla ratkaisijana, esim. eri kohtausten
järjestyksen määräämisessä tai niiden yhteen sovittamisessa
välitapausten avulla. Se kuva, joka yllämainitulla tavalla syntyy
runoilijan (tai yleensä taiteilijan) mielessä, on kyllä saanut alkunsa
luonnonkauneudesta; vaan kuvausvoima on siltä riisunut kaikki
vaillinaisuuden viat ja täyttänyt sen puutteet omista varoistaan.
Sentähden siinä säilyykin luontaisen esineen tuoreus ja aistillinen
elävyys, samalla kuin se kohoaa puhtaan aatteen kannattajaksi.
Tämä näin muodostunut sisällinen kuva on _ihanne_ eli _ideaali_
(vrt. Johdatusta). Ihanne on täydellinen kauneus, semmoisena kuin se
ilmaantuu ihmisen omassa mielessä. Kun kuvausvoima sitten siirtää
ihanteensa olevaisuuteen, niin taiteen perustus on laskettu.
Taiteen syvempi _syy_ on ihmishengen tarve kuvausvoiman avulla,
aistin-omaisessa muodossa, tajuta ilmiöin todellista olemusta eli
nähdä kauneutta todellisesti toteuntuneena.
Sillä ihanne sisällisenä mielen kuvana on puuttuvainen, kunnes saa
semmoisen objektiivisen muodon, että se on muidenkin tajuttava paitsi
sen henkilön, jonka kuvausvoima sen on luonut. Johdatuksessa on jo
selitetty, kuinka taide sentähden tavallisesti tarvitsee jotakin
ainetta, jota se voi muodostaa ihanteensa ilmaisijaksi, vaan kuinka
henkisin taide, runous, tämmöisen aineen sijaan ottaa muodostaaksensa
kuulijan tai lukijan omaa kuvausvoimaa. Kielen avulla saatetaan tämä
synnyttämään sisällistä kuvaa, joka on runoilijan mielessä asuvan
ihanteen kaltainen. Kuvausvoima on niinmuodoin sekä _tuottavainen_
että _vastaan-ottavainen_: mutta vastaan-ottavainen kuvausvoima on
itsekkin jossain määrin tuottavainen, vaikk'ei se voi omavaraisesti
saada aikaan uutta kauneutta luonnonkauneuden nojassa, vaan tarvitsee
taideteosta tuekseen. Että taiteilijan omakin kuvausvoima toisinaan on
vastaan-ottavainen muiden teosten suhteen, ei tarvinne erittäin
muistuttaa.
Laatunsa ja määränsä puolesta on kuvausvoima pääasiallisesti
kahta lajia: _yleinen_ ja _erityinen_. Yleistä kuvausvoimaa on
enemmin tai vähemmin kaikilla luonnollisesti varttuneilla ihmisillä;
erityinen on vain muutamille harvoille suotu lahja. Edellinen on
paraasta päästä vastaan-ottavainen; mutta, niinkuin ylempänä sanottiin,
kuvausvoiman vastaan-ottavaisuudessakin on joku määrä tuottavaisuutta.
Vaan yleisen kuvausvoiman tuottavaisuus ilmaantuu monella muullakin
tavalla, erittäin kansanrunoudessa ja mytologiassa, joista edempänä
enemmän. Erityinen kuvausvoima taas on se yksityisessä taiteilijassa
ilmaantuva sielun toimi, jonka kautta äsken kerrotulla tavalla ihanne
muodostuu hänen mielessään ja taideteoksessa saapi yleisesti tajuttavan
muodon.
Yleinen kuvausvoima, määrätyn kansan ominaisuutena, saapi täytteensä
erityisestä kuvausvoimasta, joka pääasiallisesti välittää kansanhengen
runollista tuotantoa. Jälkimäisellä on siis juurensa kansanhengessä,
jonka ihanne sen on toteuttaminen. Niin on varsinkin neron laita.
_Nero_ on erityisen kuvausvoiman ylin määrä; se luopi itsenäisesti
tuotteitansa, laskien niihin omituisuutensa; mutta sen omituisuus ja
voima perustuu siihen, että sen olennossa asuu kokonaisen kansakunnan
tai aikakauden henki, joka kaikin puolin on sulautunut sen omaan
erityisluonteesen. Nero on se lähteen silmä, johon kansan ja ajan
salaiset hetteet yhtyvät ja josta ne kirkkaina uhkuvat päivän valoon.
Siitä tulee se runsaus ja tuotteliaisuus, joka on neron tunnusmerkkejä,
siitä se välttämättömyys ja sisällinen täytymys, joka pakoittaa sitä
tehtäväänsä suorittamaan, siitä myös tuo alkuperäinen luontevuus, jolla
se levittelee ihanuuttansa kummastelevan maailman eteen. Olot, joiden
ilmaisijaksi se on määrätty, niinkuin myös sen oma indiviidinen luonto,
saattavat neroa kuvastelemaan olevaisuutta uudella, omituisella
tavalla -- tavalla semmoisella, joka on mahdollinen ainoastaan sen
ilmestys-ajalla, yllämainittujen ehtojen yhteisestä vaikutuksesta;
mutta tämän erityisen katsantotapansa valossa se kuvastelee
olevaisuutta kokonaisuudessaan, eheänä, todenmukaisena. Sentähden sen
esityslaatu onkin kaikin puolin luonnollinen ja ainoa käsitykseen
täydellisesti vastaava. Tästäpä neron outo lumousvoima. Sen kuvaelmat
tuntuvat siltä, kuin eivät voisi olla toisin, vaan saattavat meitä
samassa ennen tuntemattomalla tavalla katsahtamaan olevaisuuden
perimmäiseen pohjaan. Jokainen sana painuu syvästi mieleen ja lauseet
kulkevat henkisenä vaihtorahana miehestä mieheen. Sentähden nero myös
elähyttää muiden vähempien kykyjen tuotantovoimaa, vetäen niitä myötään
jälkiänsä seuraamaan, itse ollen lainlaatijana taiteen alalla.
Ylempänä puhuttiin neron tuotteiden luonnollisuudesta. Ne ovat
tosiaankin täyteläisyytensä puolesta itse luonnon kaltaiset; sillä
niiden katseleminen ilmaisee meille yhä uusia puolia, tarjoo yhä uusia
tarkastuskohtia. Muistettakoon vaan, kuinka Shakespearen ja muiden
valtanerojen luonteet ovat monipuolisesti kuvatut, niin että ne, aivan
kuin todelliset ihmiset, saattavat eri lukijoihin tehdä vallan
erilaisen vaikutuksen, vieläpä samaankin lukijaan eri aikoina, sitä
myöten kuin lukija on taipuvainen milloin mitäkin ominaisuutta
huomioonsa ottamaan. Sama runoelma viehättää usein oppinutta ja
oppimatonta, elämän koulussa kypsynyttä ihmistuntijaa ja kokematonta,
haaveksivaa nuorukaista, sitä, joka etsii vastausta elämän vaikeimpiin
arvoituksiin, yhtä hyvin kuin sitäkin, joka vaan hakee tunteillensa
tyydytystä, ja jokainen siitä löytää, mitä halajaa. Tämä täyteläisyys
tulee siitä, että nero, vaikka se on kasvanut ajansuhteiden
vaihtelevalla pohjalla, itsellensä omistaa, mitä niissä on yleistä,
ainiaan pysyvää, esittääksensä sitä niissä muodoissa, joita kunkin
kansan ja ajan omituisuus sen käytettäväksi suopi. Sentähden sen
kuvaelmat, katoovaisuutta halveksien, elävät ajasta aikaan, miellyttäen
kaukaisimpiakin sukupolvia, jotka monesti niistä keksivät uutta
kauneutta, uusia aatteita, mitkä itse tekijältä ja hänen aikalaisiltaan
vielä olivat peitossa.
Mitä on sanottu, tarkoittaa runollista ja ylipäänsä taiteellista neroa.
Vaan tavataanpa neroa muillakin aloilla, tieteen, uskonnon,
historiallisen toiminnan, vieläpä puhtaasti käytöllisenkin elämän
piireissä; mutta sen varsinainen pohja on silloinkin aina kuvausvoima.
Ajatelkaamme tieteellistä neroa. Aristoteleet, Kopernikot, Cartesiot,
eivät nämä suinkaan ole saavuttaneet merkitystänsä ihmiskunnan
historiassa yksin-omaisesti tietovarojen kokoilemisella tai niillä
päätelmillä, joilla he ovat mietteitänsä todistelleet, -- näitä kaikkia
halvempikin kyky olisi saanut aikaan, -- vaan paljoa enemmin ja
pää-asiallisesti sillä välittömällä, ilmestyksen-tapaisella
ounastuksella, jolla he ovat avanneet uusia näköaloja hengen
maailmassa, perustaneet uuden maailmankatsomuksen. Taikka, valitakseni
toista esimerkkiä, jos valtiomies neronsa nojalla tarkoin oivaltaa,
mitä tietä hänen kansansa on kulkeminen onnellisuuden ja mahtavuuden
kukkuloille, -- joka on toista kuin se käytöllinen äly, mikä häntä
ohjaa hetken erityisseikoissa, -- eikö häntä silloin liene johtamassa
samanlainen, hengen perimmäisestä pohjasta leimahtava ounastuksen
liekki? Eikö samaa sovi sanoa keksijän, kasvattajan, sotapäällikön
sisällisistä huomauksista, kun heidän mielessään kajastaa uusi ajatus
konehistosta, joka vakavimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla säästää
vaivaa monilta tuhansilta, taikka paraimmista keinoista, joilla nuoriso
on saatettava tietoon ja siveyteen tai vihollinen pakoitettava
aseitansa heittämään? Mutta että tämä, niin sanoakseni, sisällinen
valo, joka teroittaa tiedemiehen ja valtiomiehen silmää, tarkistuttaa
keksijän, kasvattajan, sotapäällikön huomiota, on varsin likeistä sukua
kuvausvoiman kanssa, tuskin käynee kieltäminen, vaikka se heissä
tietysti on lähemmässä yhteydessä muiden hengenvoimien kanssa, vaan
taiteellista neroa milt'ei kokonaan hallitse varsinainen kuvausvoima.
Nerossa, niinkuin ylempänä sanottiin, elää kansakunnan ja aikakauden
yleinen henki; mutta ei se kuitenkaan ole ajateltava näiden paljaaksi
kuvastimeksi, jonkunlaiseksi "camera obscura'ksi", joka kokoo
kansanelämän valosäteet ja semmoisinaan heijastuttaa ne takaisin, ilman
mitään ominaisempaa itsenäisyyttä. Päinvastoin, nero on samassa
yksityisen ihmisen nero, joka nojautuu indiviidisyyden moniperäiselle
pohjalle; kansan-elämän säteet taittuvat erikoisluonteen särmiön läpi
moniväriseksi valovyöksi. Niinkuin jo sanottiin, historialliset olot ja
indiviidisyys yhdessä perustavat neron omituisuuden, ja tämä sen
luontainen omituisuus selviää ja puhdistuu nerokkaan henkilön oman työn
kautta. Vaan henkensä voimalla vaikuttaa nero takaisin kansaansa ja
aikaansa, muodostaen niitä oman luonteensa ja sisällyksensä mukaan;
mutta sen vaikutusvoima riippuu siitä, että sen omituisuus on kansan ja
ajan omaa sisimmäistä henkeä.
Yksityinen nero edustaa kansansa ja aikansa henkeä määrättyjen rajojen
sisällä. Puhumattakaan siitä, että, jos joku henkilö onkin etevä
useammissa taiteissa, hänen kykynsä ainoastaan yhdessä ilmaantuu
varsinaisena nerona, niin esim. runollinen nero useimmiten rajautuu
johonkin erityiseen runouden lajiin taikka vaan ahtaampaan piiriin
sen laajalla alalla. Dante ja Tasso ovat saavuttaneet maineensa
yksin-omaisesti kertomarunoudessa, Shakespeare ja Calderon näytelmiensä
kautta. Harva nero on niin monipuolinen kuin Goethe'n tai Runeberg'in.
jotka melkein samalla luontevuudella liikkuvat kaikkialla runouden
tanterella. Vaan heistäkin täytyy sanoa, että Goethe'n runoilija-luonne
on etupäässä lyyrillinen ja sitä lähinnä eepillinen, jota huomataan
niissäkin teoksissa, mitkä hän on pukenut näytelmän muotoon, ja samaten
Runeberg on uusia polkuja raivannut pääasiallisesti eepillisellä ja
eepillis-lyyrillisellä alalla. -- Mutta laadunkin puolesta havaitaan
tuottavaisessa kuvausvoimassa ja siis nerossakin monenkaltaista
erilaisuutta. Kaikki kauneuden eri muodot, esitettäväksi tarjouvat
luonnon piirit ja itse tajuamisen tapa perustavat jotain erilaisuutta.
Vaan tämä koskee yhtä paljon tavallista kykyä kuin kuvausvoiman ylintä
määrää, jonka tähden siihen vielä aion palata.
Nerosta eriää tavallinen _taidekyky eli -lahja, talentti_, siinä,
että jälkimäiseltä puuttuu tuo alkuperäinen luomisvoima, jolla
edellinen, ammentaen omasta itsestään ja kansanhengen syvimmistä
hetteistä, ihailtavaksemme asettaa uuden maailmankuvan. Taidekyky vaan
muodostellen mukailee neron esiin-lumoamaa sisällystä; se on monestikin
sangen herkkä vaikutuksia vastaan-ottamaan sekä mukauntumaan muiden
tajuamistapaan, jonka tähden se tuota sisällystä helposti omistaa ja
itseensä sulauttaa. Se vetää usein nerolle vertoja tuotteliaisuudessa
ja voittaakin sen välisti toimialan laajuuden puolesta, koska se
samalla helppoudella tekee työtä monella eri alalla: se saattaa usein
ulkonaisessa suhteessa kohota neron tasalle ja sen päävoima onkin
tavallisesti tekniikissä: mutta sen tuotteissa ei ole sitä pontta ja
ydintä, joka tekee, että neron kuvaelma näyttää olevan itse aate
aistin-omaisesti toteutuneena.
Muutoin lienee tarpeeton muistuttaa, että taiteessa löytyy ääretön
moninaisuus eri arvon ja runsauden asteita sekä neron että ky'yn
ilmaantumisessa, rikkaimmasta neron lahjasta alkain halvimpaan
tuotantokykyyn asti, joka vain hiukan kohoaa paljaan dilettantismin
tasapinnalta. Raja niiden välillä onkin tosi-maailmassa usein paljoa
vaikeampi määrätä, kuin teoriiassa. Tätä epävakaisuutta enentää se
seikka, että monesti, niinkuin jo ylempänä mainittiin, nero ei nerolle
tunnu paitsi varsinaisella alallansa; sen ulkopuolella vaikuttaa sama
yksityishenki kenties paljaana kykynä taikka ei pysty ollenkaan
runolliseen tuotantoon. Aleksis Kivessä oli epäilemättä itsenäistä
neroa, kun hän verrattomalla luonnonmukaisuudella ja huumorilla kuvaili
suomalaista rahvaanelämää; vaan ryhtyessään itsellensä oudompiin
aineisin, mukaili hän tarjona olevia esikuvia (esim. Karkureissa
Shakespeare'n "Romeo ja Juliaa"). -- Mutta eipä neron ja taideky'yn
käsitteet yksinänsä riitä selittämään kaikkia ilmiöitä runollisen
tuotannon alalla. Tapahtuupa toisinaan, eikä aivan harvoin, että
kuvausvoima epätasaisesti toimii lahjakkaassa henkilössä, milloin
täydellä neron mahtavuudella, milloin heikonpuolisesti tahi vain
pakoituksen johdosta. Tällainen runoilija-luonto on _osittainen_
("fragmentaarinen") _nero_. Sen tuotteissa tavataan ihmeellisimpien,
puhtainta runo-intoa hehkuvain kohtain välillä autioita innottomuuden
taipaleita, jotka tekijä vaivalla on saanut täytetyksi. Tavallisinta on
kuitenkin, että osittainen nero samassa on oivallinen taidelahja, joka
huokeasti kuljettaa meitä noiden lomien poikki. Vaan ne, joilla ei
sellainen lahja runottomuuden hetkinä ole neron korvauksena, tuntevat
itsensä sangen onnettomiksi ja kirjallisuuden historia muistelee monta
tämmöistä polonalaista, jotka Runottarien puolinainen suosio on vienyt
henkiseen kurjuuteen ja häviöön.
Näin erilainen kuvausvoima siis saattaa olla määränsä puolesta. Vaan
ylempänä, nerosta puhuessa, jo mainittiin, että se laadultansakin voipi
ilmaantua varsin monenkaltaisena. Ensiksi saattavat kauneuden lajit,
suora, ylevä ja koomillinen kauneus, eri tavalla yhdistyneinä olla
yksityisen kuvausvoiman perustuksena. Sofokles, Aischyloon verrattuna,
liikkuu suoran kauneuden pohjalla jälkimäisen suuruus on päinvastoin
ylevyydessä. Samaten Runeberg'kin pää-asiallisesti edustaa
suoran kauneuden puhdasta tyyneyttä: traagillisuuden syvempää
ristiriitaisuutta, tuota syytöntä syyllisyyttä, hän silloinkin karttaa,
kun valitsee luonnoltaan traagillisen aineen, niinkuin "Salamiin
kuninkaat". Sitä vastoin hän on hyvin perehtynyt koomillisuuteen,
vieläpä kohoaa korkeimpaan huumoriinkin, esim. "Sven Tuuvassa".
Shakespeare hallitsee kuninkaan tavalla runollisuuden kolme pää-alaa.
Aristofaneessa ja Molièressä on loistava taipumus koomillisuuteen; vaan
jälkimäisessä se usein syventyy melkein traagillisuuteen asti.
Etupäässä koomillinen on Kivenkin runolahja, vaikka hän sen ohessa
hennoimmalla sulolla osaa kuvailla tyyntä rauhallisuutta (tahdon vaan
viitata veljesten koto-elämään hänen romaaninsa lopussa) ja välisti
myös voimallisesti esittelee intohimojen taistelua. Tätä selitystä
olisi helppo jatkaa, jos vielä tahtoisi osoittaa, miten näiden
päälajien sivulajit kukin saavat edustajansa, miten esim.
koomillisuuden piirissä yksi paremmin pystyy pitelemään sukkeluuden
terävää miekkaa, toinen huumorilla tietää tasoittaa maailman
epätasaisia polkuja j.n.e.; mutta olkoonpa sanotussa jo kylläksi.
Toista erilaisuutta perustavat luonnonkauneuden eri piirit: maisema,
eläimistö, ihmisten erityis-elämä ja ihmiskunnan historia. Näistä ei
eläimistöllä kuitenkaan ole järin suurta merkitystä runoudessa;
tärkeämpi se on maalaustaiteessa. Muistettakoon kuitenkin semmoisia
kirjallisuuden tuotteita kuin eläinsadut ja eläin-eepokset (esim.
Reineke Fuchs). Vaan nuo luonnonkauneuden piirit, joita ylempänä
mainittiin, jakauntuvat taas lukemattomiin lohkoihin, joista on
seurauksena monta eri vivahdusta yksityis-fantasiassa. Muutamat
runoilijat osaavat etupäässä maalailla ulkonaisen luonnon ilmiöitä;
niin esim. Camões mestarin tavalla kuvailee valtamerta: kaikkia
muutoksia sen avaralla pinnalla, sen valon värähdyksiä, sen saaria ja
rantoja asukkaineen päivineen, meren rajuavaa tuimuutta ja sen
ihanuutta, kun "kuutaman sädeloiste kuvautuu Neptunon hopeanhohtaviin
laineihin" ja taivas tähtijoukkoineen kaareutuu sen ylitse "kuin
kenttä, kultakukkia täynnä", -- jotka luonnonkuvaukset tekivät
Aleksanteri v. Humboldt'in Lusiadien ihailijaksi. Mutta huomattava on
olletikkin kuvausvoiman erilaisuus ihmis-elämän esittelemisessä. Yhden
mieli haihattelee vain lemmen-ilojen ja -surujen pikku-maailmassa tai
liikkuu perhe- ja seura-elämän ahtaassa piirissä; toisen silmä laajalta
katsahtelee tunteiden ja aatosten monivaiheista kenttää, liittää ne
yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän suuriin tapauksiin ja
paljastaa intohimojen salaisimmat juuret, tarttuu ihmis-elämän
kirjavaan moninaisuuteen ja avaa meille sen ihmeellisen panoraaman
valoineen, varjoineen. Kuka kallistuu enemmin yleis-inhimillisten
olojen eli n.s. sivistysmuotojen esittämiseen, kuka varsinaisen
historiallisen elämän puoleen. Goethe on mestari luonteiden ja
tunteiden kuvailemisessa ja asettaa tarkoin piirtehin eteemme
aikakautensa olot ja henkiset kysymykset; jokainen puhtaasti
inhimillinen asia herättää kaiun hänen sielussaan; vaan suuret
historialliset aatteet eivät tule yhtä selvästi näkyviin. Tuskinpa voi
paremmin kuvata kuudennen-toista vuosisadan levotonta, kuohuvaa henkeä
kuin Götz v. Berlichingen'issä, ja ilmielävästi näemme Egmont'issa,
miten ajan uskonnolliset ja valtiolliset liikkeet kajastelevat
Brüssel'in porvarien mielessä; mutta hämäränpuoliseksi jääpi kuitenkin
tuon mahtavan vuosisadan maailmanhistoriallinen merkitys. Sitä vastoin
on Schiller juuri omansa antamaan oikeata väritystä aatteiden
taisteluille ihmiskunnan historiassa, vaikka hänen idealistinen
kantansa toisinaan viettelee häntä liian yleisillä, aatteenmukaisilla
piirteillä kuvaamaan yksityisiä luonteita. Vaan eipä ole toista
runoilijaa, joka semmoisella voimalla ja todellisuudella kuin
Shakespeare avaa ihmissydämmen syvimmät syvyydet ja osoittaa ihmisen
vapaan itsemääräyksen ja olevaisuuden vuorovaikutusta, vieläpä kaikilla
siveellisen toiminnan aloilla. Täten tuopi hän esiin historiallisenkin
elämän itse ytimen. Shakespeare'lle omituista on, että hän kuvailee
tätä historiallista elämää enemmin semmoisena, kuin se uhkuu
voimallisten henkilöin mahtavista teoista, kuin seurauksena
historiallisten aatteiden taistelusta.
Muitakin eroavaisuuden kohtia sopisi mainita. Kuvausvoimassa on kolme
astetta: näkemys ja mielikuvitus, runollinen mieliala ja varsinainen
kuvausvoima; nämä vastaavat taiteen jakoa kuvaustaiteesen,
säveltaiteesen ja runouteen, joka oikeastaan perustuu noihin kolmeen
eri tajuamismuotoon näön, kuulon ja sisällisen aistin kautta. Näistä
kuvausvoiman eri puolista saattaa yksityisen runoilijankin tuotannossa
yksi olla muita voimallisempi, niin että se milloin veisto- tai
maalaustaiteen tavoin tuo selvästi näkyviin ulkonaiset muodot, milloin
musiikin lailla ihastuttaa kuulijaa kielen sointuisuudella tai koettaa
sanoihin pukea tunteiden vienot värähdykset, milloin taas henkisimmän
taiteen tavalla laskeutuu syvälle ihmissielun aartehistoon. Varsin
tärkeä on tämä erilaisuus, koska se on perustuksena runouden
jakaantumisella eri lajeihin. -- Mutta kuvausvoiman yksipuolisuuskin
voipi olla syynä sen omituiseen luontoon. Toisinaan näkemys,
s.o. havainnollisuus, yksipuolisesti vallitsee, josta seuraa
ihanteellisuuden puute, vaikka tosi-elämää kenties hyvinkin taitavasti
kuvaillaan. Taikka mielikuvitus saapi voiton kuvausvoimasta ja panee
omat löyhäperäiset kyhäyksensä jälkimäisen aatteen-omaisten
tosi-tuotteiden sijaan. Tätä vikaa tavataan usein sekä uusissa että
vanhoissa romaaneissa, joissa vaan jännittävien tapausten paljous ilman
aatteellista pohjaa pitää lukijan huomion vireillä. Toisinaan muodon
kauneus verhoo verrattain tyhjää sisällystä tai haaveksivainen
hentomielisyys peittää runoteoksen aineen utumaiseen hämärään. Joskus
liiallinen tarkoituksenmukaisuus pilaa sen puhdasta runollisuutta tai
ylenmääräinen innostus ilman vastaavaa järjestysvoimaa hajottaa
runoelman taiteellisuuden, taikka päinvastoin ymmärryksen ylivalta
kahlehtii kuvausvoiman vapaata toimintaa.
Vaan kaikista omituisuuksista, joista ylempänä on puhuttu, syntyy
epälukuisia yhdistyksiä, jotka antavat kunkin runoilijan kuvausvoimalle
sen erityisen luonteen. Eikä tämä koske ainoastaan yksityisiin
runoniekkoihin, vaan myös eri kansoihin, jotka niin-ikään, toisiinsa
verrattuina, osoittavat monellaista erilaisuutta, kuten vasta saamme
nähdä.