Vilkkuu armaan silmät täyttäin
kaikki ihmetyksin syvin.
Minä, tietäväinen, yksin
ymmärrän sen varsin hyvin.
Näin ne virkkaa: tuota lemmin,
enkä sitä taikka tätä;
ihmetykses, ikävöintis,
rakas seura, sikseen jätä!
Mitattomin tenhovoimin
singahtaa se silmänluonti!
Ensi hetkest' armaast' on se
armaalle vain merkinsuonti.