Lauman pilkalta se salaa,
viisahalle yksin virkkain:
kiitän elävää, mi halaa
kuolla liekkikuoloin kirkkain.
Vienoin lemmen-öin, kun unnut,
joissa sait, joiss' annat elon,
tulvii ylles oudot tunnut
tuikkeess' aran liekin helon.
Pimeys ei varjopiirein
enää sulle piirrä rajaa:
kaipuu uus sua kuumin kiirein
liittoon korkeampaan ajaa.
Tiesi tenhosiivin kiidät
kautta kaukaisuuksien,
vihdoin, perho, liekkiin liidät,
hiillyt valoon himoiten.
Kuole — synny! Kunnes lain
sydämees sen suljet,
olet valju vieras vain,
öistä maata kuljet.