Pojat aavikon jott' iloissaan
vaill' ajais rajaa, rantaa,
soi Allah neljä armoaan,
jotk' onnen heille antaa.
Soi turbaanin, mi sorjemp' on
kuin keisarinkruunu mikään,
ja teltan soi, jott' asunnon
voi pystyttää miss' ikään.
Soi miekan, turvan taatumman
kuin jyrkät muurit, vuoret,
ja laulun oivan, ihanan,
mi tenhoo immet nuoret.
Ma laulan kullan kukkasiin —
mi vois mua pidätellä?
Hän tietää omansa, hän niin
on hilpeä ja hellä.
Ja pöytään kukkaa, hedelmää
voin teille taiten laittaa,
myös hyveen suolaa höystävää
ja raikasta, jos maittaa.