Vaeltaja:
Jumalan siunaus sulle,
nuori vaimo, ja poikaselle,
joka rintaas juo!
Tähän juurelle kallion
jalavan varjoon salli
mun taakkani heittää,
luonasi levähtää.
Vaimo:
Mikä toimi käskee
sua helteessä päivän
pölypolkuja käymään?
Kannatko kaupungin rihkamaa
ympäri maata?
Hymyilet, vieras,
kun kyselen moista?
Vaeltaja:
En kanna kaupungin rihkamaa.
Ilta jo viilenee;
näytä mulle lähde,
josta juot,
armas nuori vaimo!
Vaimo:
Ylös kalliopolkua tuonne.
Edell' astu! Pensaikon
läpi kulkee majalle polku,
jossa asun,
lähteelle,
josta juon.
Vaeltaja:
Ihmiskäden järjestäväisen
jälkiä seassa pensahien!
Näit' et liittänyt kiviä, luonto,
sa runsaasti siroittavainen.
Vaimo:
Vielä ylemmäs!
Vaeltaja:
Alla sammalen arkkitraavi!
Sinut tunnen, luova henki!
Olet kiveen leimasi painanut.
Vaimo:
Ylemmäs, vieras!
Vaeltaja:
Kirjoitus, jonka yli astun!
Kulunut liian!
Vaelsitte pois,
te syväuurtoiset sanat,
joitten tuli tuhansille jälkeisille
haastaa mestarinne hartaus.
Vaimo:
Noita kiviä, vieras,
kummasteletko?
Tuoll' ylhääll' on niitä paljon
majani ympärillä.
Vaeltaja:
Tuolla?
Vaimo:
Heti vasemmalla,
läpi pensaston,
tässä.
Vaeltaja:
Oi muusat ja gratiat!
Vaimo:
Tämä on majani.
Vaeltaja:
Temppelin raunio!
Vaimo:
Sivull' alempana
kumpuaa lähde,
josta juon.
Vaeltaja:
Hehkuen väikyt
hautasi päällä,
genius! Ylles on
luhistunut
sun mestarityös,
oi sa kuolematon!
Vaimo:
Varro, haen astian
juodakses.
Vaeltaja:
Solakan jumalhahmos
on muratti verhonnut.
Miten korkeuteen
pyrit sorasta,
pylväspari,
ja kolmas orpo sisko tuolla!
Pyhät päät
peitossa synkeän sammaleen,
miten majesteettisin murhein
alas katsotte murskattuihin
jalkainne juureen,
sisarpiirinne puoleen!
Katveessa karhunmarjapehkoin
sora, multa ne peittää,
ja päällä pitkä ruoho nuojuu!
Tuon arvoinenko sulle, luonto,
on mestarityösi mestarityö?
Vailla tuntoa tuhoatko
oman temppelis?
Siit' ohdaketarhan teet?
Vaimo:
Miten lapsi nukkuu!
Majassa levähtää
tahdotko, vieras, vai
tääll' ulkona olla?
On viileää! Ota poika,
niin minä käyn veden noutoon.
Nuku, armas! Nuku!
Vaeltaja:
Sulo leposi on!
Kuink' uhkussa taivaisen raikkauden
se tyynesti hengittää!
Sa, syntynyt raunioilla
pyhän menneisyyden,
sen henki sua heijailkoon!
Kenen yllä se lepää,
jumalaisin tunnoin
joka päivä hän nauttii.
Täynn' itua kehkee,
sa loistavan kevään
ihanainen kukka,
valaise kulkua kumppanies!
Ja kukkaverho kun kuihtuu pois,
sun povestasi nouskoon
hedelmä täys
auringon armossa kypsyin.
Vaimo:
Jumal' antakoon! — Se vieläkö nukkuu?
Kera raikkaan juoman mull' ei ole muuta
tarjota kuin pala leipää.
Vaeltaja:
Kiitos sulle.
Kuink' ihanasti kaikki täällä kukkii
ja vihannoi!
Vaimo:
Pian mieheni palaa
vainiolta
jo pois. Oi, viivy, vieras, jää,
syö kanssamme iltainen!
Vaeltaja:
Te asutte täällä?
Vaimo:
Niin, lomassa muurien noiden.
Majan rakensi isäni tänne,
kivet, tiilet raunioista kiskoi.
Täällä me asumme.
Maamiehelle hän minut naitti,
ja sylihimme kuoli. —
Nukuitko, kultani? Kuink' on
se iloinen, leikkiä tahtoo!
Sua veitikkaa!
Vaeltaja:
Ikiversova luonto!
Sa kunkin luot elon nautintoon,
joka lapselles äidillisesti
suot perintöosan, majan oman.
Räystäspalkistoon pesän pääsky tekee,
ei tiedä, korun minkä
se tahrii;
toukka oksahan kultaiseen
talvikehtonsa kehrää;
ja keskeen menneisyyden
ylvästen pirstain
majan tarvitsemas,
oi ihminen, kyhäät,
haudoilla nautit! —
Hyvästi, onnekas vaimo!
Vaimo:
Et tahdo jäädä?
Vaeltaja:
Herran huomaan!
Hän poikaanne siunatkoon!
Vaimo:
Onnea matkaan!
Vaeltaja:
Mihin polku vie
tuoll' yli vuoren?
Vaimo:
Cumaan.
Vaeltaja:
Onko pitkältä sinne?
Vaimo:
Peninkulmaa runsaasti kolme.
Vaeltaja:
Jää hyvästi!
Oi, ohjaa kulkuani, luonto!
Matka-askelia muukalaisen,
joita pyhän menneisyyden
hautojen päällä
ma astun.
Vie paikkaan, pohjan
tuulelta turvattuun,
missä puolipäivän polton
poppelit torjuu.
Ja ehtoolla kun
kotimajaan käyn,
jota kultaa
auringon viimeinen vilkahdus,
suo vastass' olla vaimon moisen,
poikanen käsivarrellaan.