Veden noutoon puhdas, kaunis
vaimo ylhän käy bramiinin,
kunnioitetun, vanhurskaan,
vakaan vaelluksessaan.
Tuo jok' aamu raikkaan aarteen
pyhän virran vettä — entä
ruukku, amme? Niit' ei tarvis.
Auvosydämen ja kätten
hurskahien alamaisna
aalto lieto ihanaksi
kuultopalloks asettuu;
tuonpa nainen riemurinta,
puhdas, viaton ja vieno
kotiin puolisolleen tuo.
Astuu nainen aamuarmas,
rukoellen Ganges-virran
aallon kuultoon kumartuu:
äkki-kuvastuspa kohtaa,
taivaast' ylimmästä kiitäin
hänen päänsä päällä väikkyy
ihanaisin ilmestys,
hahmo nuorukaisen ylvään,
luojan kaunis alku-aatos,
siinnyt rinnass' Iäisen.
Tuota katsoi, tunsi tunteet
hämmentävät syöksähtävän
sydämensä syvimpään,
katsoi kaunokuvaa, torjui
silmistään, se palaa taas.
Huumeessa hän hoippuu virtaan,
käsin hapuilevin vettä
ammentais, ah, eipä voi.
Sillä virran pyhä laine
liukuu pakoon, vierii pois,
kurimusten kauhukuilut
allansa hän näkee vain.
Kädet vaipuu, askel pettää;
kotipolku tuoko tuonne?
Viivyntä vai pako parhain?
Turha aatella, kun aatos,
neuvo, apu tyrehtyy.
Eteen puolison noin astuu,
kohtaa katseen, tuomionsa.
Tuomar' ylhä miekan tempaa,
vaimon kummulle vie, kussa
vuotaa veri velkapään.
Voiko vastustella vaimo,
puolustauta, puhdistauta,
syypää, syystä tiedoton?
Verimiekoin, miettehissään
kotiin hiljaiseen bramiini
palaa, kohtaa poikansa:
"Kenen vert', oi taatto, taatto?" —
"Naisen syyllisen!" — "Ei, ei!
Viallisen veren laill' ei
miekkaan hyydy se, vaan valuu
tuoreena kuin haavasta.
Äiti, äiti, tullos! Eihän
väärin tehnyt taatto kuunaan;
virka, mitä tekee nyt." —
"Vaiti! Vait! Se äitis vert' on!" —
"Kenen verta?" — "Vaiti! Vaiti!" —
"Äitinikö verta ois!
Mistä syystä? Mit' on tehty?
Tänne miekka! Nyt se mull' on!
Surmaa puolisos, mutt' älä
äitiäni! Liekkeihin
avionsa ainokaisen
kanssa vaimo astuu, miekkaan
poika uskollinen myötä
äidin kalliin, ainoisen."
"Malta, malta!" taatto huusi,
"vielä ehdit, riennä, riennä!
Vartaloon pää liitä, kosket
miekallas, niin äitis elpyy
askeleitas seuraamaan."
Huohottain hän rientää, huomaa
tyrmistyin päät kahden naisen,
ruumiit maassa ristikkäin.
Mikä kauhu! Mikä pulma!
Äidin pään jo nostaa, suut' ei
suutele hän kalmankarvaa,
kiirein painaa pään nyt kaulaan
ruumiin lähimmän ja siunaa
miekallansa hurskaan työn.
Nousee nainen jättihahmo. —
Oman äidin kalliit huulet,
yhä yhtä jumal-armaat,
kauhun sanat virkkaa: "Voi,
poika, poika! Malttaa mahdoit!
Tuoll' on äitis ruumis, viereen
viskattuna rikollisen
naisen rietas pää, jonk' uhriks
oikeuden valta vaati!
Minut hänen ruumiiseensa
ikipäiviks istutit:
jumaliin nyt siirryn tahdoin
viisain, teoin villityin.
Pojan taivassynnyn hahmo
silmiss' ihanaisna väikkyy;
alas sydämeen jos astuu,
velloo himonvimmaan sen.
Aina palajaa hän, aina,
aina nousee, aina vaipuu,
himmenee ja seestyy jälleen:
sääti Brahman tahto niin.
Sääti kirjosulkasiiven,
kirkaskasvon, sorjavarren,
jumal-ainokaisen mulle
koettajan, kiusaajan;
ylhäältäpä kiusaukset
käskemät käy jumalain.
Niin bramiinitar ma, jonka
pää on piiriss' ylhän taivaan,
alaspainavan maan mahdin
paariana tuta saan.
Poika, taaton lohduks astu!
Katumus teit' älköön synkkä,
tylsä kaipuu korpeen viekö,
korska pyynti pyhyyden;
menkää kaikkiin maailmoihin,
käykää halki kaikkein aikain,
julistakaa: halvintakin
kuulee Brahma korkeuden!
Eipä kukaan hälle halvin —
jäsenin ken raukein, rammoin,
sieluin rikkiraastetuin,
turvaa, toivoa ken vailla,
paaria lie, lie bramiini,
katseen korkeuksiin luo,
kohta tuntee, kohta kokee:
tuhat rauhan silmää tuikkii,
tuhat korvaa kuulee siellä,
mitään niilt' ei kätköön jää.
Hänen istuimensa eteen
nousen, minut nähdessään,
hirmumuotoon muuttamansa,
iki-säälistä hän itkee,
hyväksenne tulkoon tuo!
Hälle hellytellen haastan, —
hälle vimmoin virkan julki
kaiken, kuinka mieli käskee,
kuinka rinnassani kuohuu.
Mitä itse mietin, tunnen —
olkoon iki-salaisuus."