Intialainen legenda

Kuudennesti astui alas

Mahadeva, herra maan,

vertanamme tulla halas

ilot, tuskat tuntemaan.

Alhaisna tääll' asui, kesti,

koki kaikk', ett' arviois

ihmist' inhimillisesti,

rankaisis tai armon sois.

Ja kaupungin noin kun jo katseli kaikin,

sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin,

sielt' illalla lähti hän käymähän pois.

Mennessään kun reunimmaisen

talosarjan saavuttaa,

maaliposken kaunokaisen,

synnin lapsen, nähdä saa.

"Terve neito!" — "Terve, jalo

vieras! Varro, riennän luo." —

"Ken sa olet?" — "Lemmen talo

lemmen lehvän sulle suo!"

Lyö sympaaliaan hän jo karkelon aikain,

niin viehkeä väike on kätten ja jalkain,

hän kumartuen kukan vieraalle tuo.

Kynnykselle viehti, veti,

veikeästi majaan vie.

"Kaunis vieras, heljät heti

lamput loistamassa lie.

Väsymykses hoivaan, liennän

jalkojesi kirvelyt.

Mitä mielit, suomaan riennän,

levon, leikit, hyväilyt."

Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta

tuost' iloitsi tuo: syvän turmelun alta

jo on sydän ihmisen ilmestynyt.

Yhä herkemmäksi heltyin

neito vaalii vaatijaa,

sijaan temppuin teeskenneltyin

luonto hiljaa virkoaa.

Hedelmä koht' ihanainen

kehkee kukkaan hempeään:

miss' on mieli kuuliainen,

kaukana ei lempikään.

Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä

nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä

jo kautt' ilon hehkun ja kauhujen jään.

Kirjoposkeen suukon kuuman

painaa, poveen polton luo.

Ensi kerran lemmen huuman

tuntee, itkee tyttö tuo,

hänen jalkoihinsa vaipuu,

vuoks' ei voiton, liekkuman;

tahdotta kuin vaha taipuu

varsi hennon, herpoovan.

Ja niin levon lempeän onnea peittää,

sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää

jo yö sulohuntunsa suojelevan.

Myöhään nukkui leikkiin hellään,

anivarhain valveill' on:

siin' on hänen sydämellään

armas vieras eloton.

Huutain syöksyi syliin ruumiin —

ei se herää! Viime tie

eess' on, liekkeihin jo kuumiin

jähmettynyttä viejät vie.

Soi pappien hautausvirsi — hän juoksi,

hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi.

"Mit' etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!"

Heittyi huutain vihlovasti

paareille: "Pois antakaa

puolisoni! Haudast' asti

hänet tahdon tavoittaa.

Tuonko muodon jumalaisen

tulla tuhkaks sallitaan?

Mun hän, mun ol' ainokaisen!

Yön, ah, yhden, autuaan!"

Papit veisaavat: "Kannamme vanhan, kun vaivat

niin vitkaan ja viipyen sammua saivat,

ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.

Näinp' on pappiesi tieto:

Puolisos ei ollut tää.

Lienet bajadeeri lieto,

velvoitust' ei sulle jää.

Kera ruumiin varjo vainen

tuonen rauhaan vaeltaa,

seurata vain miestään nainen

arvon, velvoituksen saa.

Pyhä soi surusoitto! Te nuor' elon rantain

nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain,

oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!"

Tuska paisuu, sydänparkaa

raastaa kuoro armoton;

kädet ojentain hän karkaa

kuumaan liekkikuolohon.

liekeistäpä kalman lieden

liitää jumal-sulho tuo

lemmittynsä vienon vieden —

sylitysten väikkyy nuo.

Katuvaisia katsovat lapsia harhain

iloll' Iäiset, heit' ylös taivaisten tarhain

he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.

Runoja(#79043) · 第 92 / 173 题