Korinthoon Ateenan nuorukainen
saapui, hälle uppo-outohon.
Turva toivottu siell' ainokainen
taaton vanha majavieras on.
Ammoin aikoi nää
lapsens' yhdistää
kerran kihloill' yljän, morsion.
Vaan nyt suositaanko sulhotiellä,
kalliill' ellei osta onneaan?
Pakana hän heimoineen on, — siellä,
siellä ristiä jo palvellaan.
Saastaks usko uus
usein lemmen huus,
kiskoi pois kuin kiroyrtit maan.
Yöhön hiljennyt jo uinailulleen
talo kaikk' on, valvoi äiti vain.
Alttiisti hän vastaan otti tulleen,
juhlasuojaan johti vartovain
ruokain, juomain luo,
joit' ei kaipais tuo,
huoltain, hyvää yötä toivottain.
Viinit, herkut runsaat pöydän peittää,
vaan niit' ei tee mieli uupuneen;
siihen hän ne koskematta heittää,
vaatteet yllä vaipuu vuoteeseen;
juur' ol' uinahtaa,
silloin avajaa
oven outo vieras hiljalleen.
Ovest' astui neito nuori saapuin
lampun hohtoon huntu verhonaan,
kaihtamana kainoin valkokaapuin,
mustaa, kultaa nauha otsallaan;
vieraan nähdä saa,
kättä valkeaa
kauhuin nostaa, kysyy kummissaan:
"Vieraast' enkö lainkaan tiedä? Halpa,
outo kodissani niinkö lien?
Niin mua saartaa majan ahtaan salpa!
Häpeän nyt moisen myötä vien.
Jääös nukkumaan
vuotehelles vaan,
riennän pois, kuin tulin, saman tien."
Pystyyn ponnahtaen: "Jää, oi jääthän,
sorja neito!" poika huus. "Jo suo
Ceres lahjojaan ja Bakkhos, nääthän!
Amorin sun armautes tuo!
Kauhunkalvas oot!
Meidät hurmatkoot
juhlariemuin jumalat jo nuo!"
"Nuorukainen, seis, äl' astu luoksi;
riemuista ma olen osaton.
Viimeinen on tie jo käyty vuoksi
äiti-kullan sairaan hourion;
vannoi toipuissaan
taivahan, ei maan,
omaks elon nuoren kukinnon!
Taloon hiljaisuus koht' astui jylhä,
väistyi vanhat heljät jumalat.
Taivaass' yks on näkymätön, ylhä,
vapahtaja ristill', ainoat,
joille uhrataan,
vuonaa, vuoht' ei, vaan
ihmisuhrit uskomattomat."
Kyselee ja tutkii nuorukainen,
joka sanaa miettii mielessään.
Morsianko, oma armahainen
tuo, jonk' yössä hiljaisessa nään?
"Lempes mulle suo!
Siunausta tuo
taattoin vala ylle liiton tään."
"Armas poika, omakses en tulle —
suovat sulle siskon nuoremman.
Mykkä murhekammio jää mulle —
hänen sylissään mua muistathan,
vain sua muistavaa,
lemmen kalvamaa,
pian piileväistä multahan?"
"Ei, niin totta kuin tuo liekki hohtaa,
Hymenin miss' enteen hyvän näät,
sinut kotiinsa koht' ylkä johtaa,
vielä riemulle ja mulle jäät.
Armas, astu luo!
Äkki-onni suo
meidän viipymättä viettää häät!"
He jo lemmen pantit vaihtaa: soman
kultakäädyn neito ojentaa,
maljan hopeaisen, verrattoman
taitehikkaan sulho tarjoaa. —
"Tuot' en käyttää vois,
mutta etkö sois
mulle päästäs yhtä suortuvaa?"
Juur' on kolkko aave-aika, näyttää
viihtyvän vast' oikein neito tuo.
Verentumma viini maljan täyttää,
valju suu sit' ahnehesti juo;
vaan ei maistamaan
murenettakaan
valkoleipää suostu huulet nuo.
Maljan sulholle hän tarjoo, janoin
kiihkoisin sen hänkin pohjaan joi,
lempeä jo armahalta anoin;
lempi sydän-parkaan tuskan toi.
Turhaan rukoilee,
kunnes raukenee
vuoteelle ja hiljaa vaikeroi.
Syliin neito heltyen nyt heittyi:
"Ah, mua raastaa, noin kun vaikerrat;
vaan, ah, tuta sen, mi sulta peittyi,
kauhuin saat, jos minuun kajoat:
kylmät niinkuin jää
jäsenet on nää
valittusi lumivalkeat."
Lemmen nuoren leimuin sulho painaa
sydämelleen kalliin kaivatun:
"Vaikka tullut tuonelt' oisit vainaa,
sylissäni lämmitän ma sun!"
Kuiskeet, suudelmat!
Lemmen kukkurat!
"Hehkull' etkö vastaa hehkuhun!"
Lempi liittää teit' ain' alttihimpi,
kyynel hersyy riemun hekkumaan;
himoll' imee huulten huumaa impi,
tunto toisell' on vain toisestaan.
Sulho lämmöllään
sulaa suonten jään;
sydän rinnass' eipä liikukaan.
Vaan viel' äiti valpas kiertoretken
tekee, hiipii ohi kammion,
hiljaa kuuntelevi pitkän hetken,
mitkä oudot äänet siellä on:
riemu, valitus,
lemmen soperrus,
sulo kiihko sulhon, morsion.
Liikahtanut äiti ei, hän empi:
eihän totta moinen kataluus? —
Siellä vannoi valat kalliit lempi,
mairittelu, hellyys, tuskaisuus. —
"Kukko herää! Vait!" —
"Ensi yönä kait
palaathan?" — ja suukonsuike uus.
Enää äiti vihastust' ei voita,
tutun salvan joutuin avajaa:
"Moisia meill' onko letukoita,
jotka vieras kohta viekoittaa?"
Astuu huoneeseen,
lampun hohteeseen —
taivas! — oman lapsen nähdä saa.
Ensi säikähdyksess' aikoo peittää
poika huntuharsoll' impeään,
peiton suojaks armaan ylle heittää,
vaan hän itse kohoo kätköstään;
niinkuin aave ois,
peiton alta pois
ylenee hän verkkaa verkempään.
"Äiti! Äiti!" kolkosti hän haastaa,
"yötä armasta et mulle sois!
Epätoivoon vainko elvyin? Raastaa
elon lämmöstä mun aiot pois?
Varhain vaikka sain
kaavut vainajain,
haudan kylmän, kylliks eikö ois?
Vaan nyt outo tuomio mua ajaa,
katon raskaan alta karkoittaa.
Pappienne siunaus ei majaa,
virtten hyrinä ei salpaan saa;
tult' ei nuorta veet,
suolat jäähtäneet,
lemmen tult' ei jäähdä musta maa.
Sulhon tään ma sain, kun viittoi luoksi
Venus temppeliin viel' ihanaan.
Vieraan, väärän lupauksen vuoksi
rikoit sanas. Vaan ei konsanaan
vallat taivahan
valaan vanhemman
suostu, lapselt' onnen vaativaan.
Haudasta nyt rauhatonna palaan
mennytt' armastani etsimään,
hänen lempeään viel' yhä halaan,
sydänvertaan imen. Rakkaan pään
tuon jo tuoni vie,
toisten luo on tie
nuorin uhrein vimmaa viihtämään.
Elää et voi, kaunis poika kulta;
kohta hiudut kesken kukintaas.
Käädyn sait jo kahleheksi multa;
lähden tallettain sun suortuvaas.
Siihen silmäs luo!
Huomen huurteen tuo
tukkaas, — tumma _siell'_ on vain se taas.
Kuullos, äiti, viime pyyntö: laita
rovio, sen meidät polttaa suo;
avaa kammioni ange, kaita,
rauhan lempiville liekit tuo;
kirpoo kipunat,
tuhkat hiiluvat,
vanhain jumalain me käymme luo."