Opritshnikit.
Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan
v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,[1] ruhtinas
Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin
kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.
Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.
Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli
lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään
rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa
tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti
puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää
tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt
keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi
puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien
suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia
koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät
pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja
lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui:
keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi
rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.
-- Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita.
Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte
tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.
Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten
keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa,
jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää
rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan
kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt
löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti
kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti
pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.
Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota
herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa
kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien
ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen,
itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet
vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa
yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden
puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu
osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta,
melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet
yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen
piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen,
mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen
olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen,
että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa
vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei
käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä
ei hänelle oltu suotu.
Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän
keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea
tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti
vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt
parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.
Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan
synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä,
jolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät
heleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin
aalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa
olisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka
ruohonkorrella.
Kirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi
vuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja
metsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.
Petoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen
Iivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut
hänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja
tunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä
käsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata
kuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja
entisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei
yksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa.
Hänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi
kultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät
löytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.
Jo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä
iloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että
siellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat
poikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit
liikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla.
Päässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat,
milloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja
heittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken
tyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat
joukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja
hyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.
Kylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.
-- Heleijaa! -- sanoi hän iloisesti, -- katsokaapa, isäseni, kuinka ne,
susi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä
tässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi
matkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka
papuja puisi.
-- Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! -- sanoi ruhtinas,
joka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.
-- Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt.
Sanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan
taival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin
väsyneet.
-- No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.
-- Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: -- alas hevosilta,
kattilat esiin, tehkäät tuli.
Sotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He
kiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi
hevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä
korkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat
ottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan,
jatkaako ilonpitoa vai ei.
-- Älkää kursailko, hyvät ihmiset, -- sanoi ystävällisesti Nikita
Romanovitsh: -- jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.
-- Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. -- Jollei sinun
armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me,
jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo
terveydeksemme! .-- Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: -- mitä
pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä
minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään
tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle
miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase
ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin
toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.
-- Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.
-- Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme
tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee
ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella.
Niin on tsaari käskenyt!
Ruhtinas Serebrjani tulistui.
-- Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta
keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!
-- Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet
kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan
tekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä
Stepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa
oli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki,
vieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko
puhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi
rievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin:
ottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän!
Ja kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki
pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin
ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin
väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa
maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle
kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.
Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.
-- Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja
tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja
kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat
että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?
-- Niin, -- vakuutti talonpoika, -- mepä olemme tsaarin väkeä,
opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette
maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja
koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.
-- Hupsu! huudahti ruhtinas, -- älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin
väeksi! -- En saa päähäni, -- hän ajattelu -- Erityiset merkkinsä?
Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun
tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään
heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!
Sillävälin piiritanssia jatkettiin.
Nuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika
kumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja
tyttöjä.
-- Herra appiseni, -- lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, -- pane
minulle olutta!
-- Rouva anoppiseni, leivo piiraita!
-- Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!
Otettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat
sulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin.
Sulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois
sukulaisensa.
-- Mene hiiteen, appi!
-- Mene hiiteen, anoppi!
-- Mene hiiteen, lanko!
Joka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin
pojan.
Talonpojat nauraa hohottivat.
Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika,
ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.
-- Pelastakaa! kätkekää! -- huusi hän, tarttuen talonpoikain
vaatteisin.
-- Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän
toki opritshnikit?
Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään;
kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.
-- Tuolla, tuolla, -- änkytti hän vapisevalla äänellä, -- ryytimaiden
takana, minä paimensin vasikoita ... silloin he tulivat ja alkoivat
teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,[2] rupesi
rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta
minua...
Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta
päästä...
-- Onnettomuus! onnettomuus! -- huusivat he: -- opritshnikit! juoskaa,
tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja
Sergevaan löivät kuoliaaksi.
Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä,
sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas
nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka
oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja
koiranpää.
-- Goida! Goida! -- huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa
talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni,
pojat! Ei ketään saa säästää!
Talonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.
-- Isäsemme! Bojari! -- vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä
ruhtinasta: -- älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!
Mutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.
-- Missä on bojari? -- kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille
tahoille. -- Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat
rientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää,
voi, me olemme kuoleman omat!
Reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.
-- Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset
karkasivat?
Talonpoika kumarsi ääneti.
-- Ripustakaa hän koivuun! -- huudahti mustaparta: -- hän pitää
vaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!
Muutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät
silmukan talonpojan kaulaan.
-- Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää,
veikkoseni, älkää surmatko vanhusta!
-- Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta
myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!
Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa
kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti
sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas
Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät
huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta
vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että
he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse
miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta
hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa
hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.
-- Kuka sinä olet, roisto? -- kysyi ruhtinas.
-- Ja ken sinä? -- vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.
Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.
-- Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!
-- En ole sinun palkollisesi, rosvo, -- vastasi mustaparta mitään
pelkoa osoittamatta; -- mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut
kajota tsaarin väkeen!
Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.
Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi
kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat
päässeet pakoon.
-- Sitokaa tämäkin! -- bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia,
mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi
kieltää, urhea poika! -- ajatteli ruhtinas; -- sääli, että hän on
rosvo."
Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.
-- Katso, isäseni, -- hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja,
silmukat päässä: -- millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään
eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!
Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä
istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä
oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen
kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.
-- Mitä ihmisiä nämä ovat? -- kysyi ruhtinas. -- minkätähden olette
sitoneet heidät satuloihin?
-- Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot.
Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä
vartioimaan.
-- Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!
Vapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta
kiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan,
miten kävisi voitettujen.
-- Kuulkaa, hirtehiset, -- ruhtinas virkkoi vangituille
opritshnikeille: -- kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin
palvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?
-- Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai
etkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä,
opritshikeitä.
-- Kirotut! huudahti Serebrjani; -- jos henki on teille kallis, puhukaa
totta!
-- Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, -- sanoi mustapartanen mies
ivallisesti hymyillen, -- etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt?
Tosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee
loiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!
Rosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.
-- Kuuleppa, poikaseni, -- hän sanoi: -- sinun pelkäämättömyytesi
miellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla
sano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä,
hirttämään sinut. --
Rosvo oikasihen ylpeästi.
-- Minä olen Matvei Homjak, -- hän vastasi, -- Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja
tsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee,
että lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta;
mutta koiranpää -- että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka
olen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä
nimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?
Ruhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa.
Tämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä.
Mutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita
Romanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria
sekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat
kauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken
uhkasi talonpoikaraukkaa.
Silloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa
satuloista, tuli hänen luokseen.
-- Salli, bojari, minun lausua sananen.
-- Puhu!
-- Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden
koirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä
et näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä
tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi
vielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä
heidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua,
bojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta,
hirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule
lähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.
Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä
osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja;
vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen
puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina
tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella
varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria,
että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä.
Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly,
ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.
-- Kuka sinä olet, nuori mies? -- kysyi Serebrjani; ja mintähden
puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?
-- Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa
heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et
kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei
ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi
mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään
jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että
jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä
vaan sinua suorastaan.
Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet,
ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin
nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi
paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti
kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa
päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin
kanssa yksin ajavansa eteenpäin.
-- Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, -- sanoi
tuntematon, -- vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan
heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille
neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.
Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin
korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija
ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.
-- Bojari isäseni, -- sanoi hän, -- saattaa olla niinkin, että tämä
nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot
vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta
Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän
kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle
puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät
syököön!
Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit
syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti,
huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.
-- Se oli mukavin keino, -- sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen
näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän,
mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.
Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili,
partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.
-- Bojari, -- sanoi hän, -- jos tahdot matkata ainoastaan yhden
ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun.
Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on
myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä
läimäyttää enemmän kuin neljä.
Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät
matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä
matkalle.