Kestikievaritalon pihalle paahtoi päivä niin polttavasti, että
auringonpuoleisissa nurkissa ja seinänraoissa ihan kuumuudesta ritisi.
Pihakivetkin polttivat jalkaan kuin kivet uunin arinassa, ja
hipristellen niitä myöten täytyi Vahdinkin astua, kun se unisena
leukojaan levitellen veteli itseään toisesta varjopaikasta toiseen,
aina vain viileämpää leposijaa hakien; joskus se kujaankin poikkesi,
että ehkei siellä nyt niin hiottaisi, mutta siat ne on jo sinne
ennättäneet, eikä Vahti tahdo sikain kanssa saman katoksen alla asua.
Ja sitten ei edes tuulekaan, ei senkään vertaa, että pöly ajavan tiessä
jälelle jäisi, vaan kohoaa se vain kohtisuorana kärryihin ja joka
paikkaan tunkee, tietä kulkevan suuhun ja sieraimiin. Mutta sehän se
onkin kärpäsille mieleen, se tuulematon ilma, niille suuremmille
erittäinkin, jotka aina päivänpuoleisilla seinillä paahtautuvat ja
tuimalla surinalla silloin tällöin toistensa niskaan lennähtävät--kun
on näin tulisen kuuma, niin silloin ne elämästään nauttivat, mutta
sateisella säällä on niillä ikävä olla, ja alakuloisina ne silloin mikä
missäkin jöröttävät.
--Surr!--niin ne panevat.--Surr-rurr-rurr!
--Nöh-nöh--nönönöh!--sanovat siat kujassa toisilleen, ja se merkitsee,
että kylläpä nyt on vähän liian vari.
Mutta Vahti ei sano mitään, vaikka kärpäset kovin hänen korviansa
ahdistelevat, lentävät niihin suurissa parvissa ja ihan verille
purevat. Välistä se kuitenkin suuttuu, kun ei puistelemisesta mitään
apua lähde ja kärpäset vain käyvät yhä äkäisemmiksi--silloin se
kapsahtaa etujaloilleen, sivaltaa käpälällään ne heittiöt korvistaan
irti ja suuhunsa niitä tavoittaa; mutta kärpäset ovat näppärätä väkeä,
jotka päänsä katsovat, ja tyhjänä loksahtavat Vahdin leuat toisiansa
vasten.
Eikä sitten kaukaan aikaan mitään tapahdu, ei näy eikä paljon
kuulukaan. Hollimieskin on tuohon tuvan varjoon nurmelle nukahtanut, ja
siinä hän mahallaan vieläkin makaa, vaikka päivä jo aikoja sitten on
varjonsa toiseen paikkaan kiertänyt ja nyt sen tuuheata tukkaa
kauheasti kuumentaa; tuolla maantiellä jossain kyllä ratasten ritinätä
kuuluu, mutta sitäkään ei sitten taas kotville kuulu, kun hevonen
kaiketi on kuumasta hidas eikä jaksa pikemmin kiiruhtaa, vaikka herra
kyytimiestä käskee--jos se nimittäin kyydillä ajava lie, joka siellä on
tulemassa. Pääskykin tuolla toisen talon päällä leijaa--mutta missähän
on talonväki kaikki, koska ei ketään näy?--Arvatenkin ne ovat niityllä,
uutterina luokoja kouhottelemassa, sillä eihän kukaan tiedä, milloinka
tuonne taivaalle pilven kasvattaa ja sateen sieltä alas maahan paiskaa.
Ei ne kaikki kuitenkaan luo'olla liene--isäntä, kestikievari, kotonansa
köllöttää, ja sehän ei ole tavallisesti hyvä merkki, ettei isäntä
työväen mukana kule, vaan jää kotiin. Mutta saattaahan taas olla
niinkin, että toista ahneus niitylle ajaa, toisen se sieltä käskee
kotona olla--ja niin se on nytkin. Isäntä on asian semmoiseksi nähnyt,
että »kun häntä kuitenkin jonkun talonmiehen pitää kotosalla olla--jos
näet herroja kulkisi ja ne jolloinkin jotain tarvitsemaan sattuisivat--
niin on häntä silloin itse, ja käyköön aikamiespoika työväen mukana--
tottahan se siellä omalla työlläänkin jotakin toimittaa, kun itse en
kuitenkaan muuta jaksaisi kuin ladon kynnyksellä istua ja sinukkata
janoon särpiä--»
Sillä lailla se isäntä ajattelee, heitäkse selälleen tuvan lattialle,
kuivavien heinien päälle, sitoo sormensa mahan yli solmuun ja siinä
sitten tyynenä köllöttää. Hän on ja ajattelee sitä, mitä äskenkin
ajatteli, mutta sitten ei pitkään aikaan ajattele mitään--on vain.
Johtuu sitten taas mieleen jotain muutakin, mutta se on semmoista, jota
jos pitemmältä ajattelisi, sen tähden ehkä pitäisi ylöskin nousta, ja
se olisi kovin vaikeata, kun on iso maha tiellä, ja siksi ei sitä
isäntä tahdokaan ajatella, vaan koettaa miettiä jotain muuta. Mutta kun
yhä vain sittenkin aatos sinnepäin kiertää, että »on sitä talossa
kylmää puteliolutta, vasta vieraiden varalle ostettua», niin vaikea on
taas olla nousemattakin.--
ja siitäpä se nouseekin, ritisevien heinien päälle seisoalleen kämpii
ja lähtee kellariin, kun tietää, että siellä kaksi koria olutta
päällekkäin lepää, ja »jos noista nyt muutaman putelin kuumaansa
juopikin, niin ei siitä talon siltä köyhtyä tarvitse».
--Siinä se tuokin rotjottaa--tekisipä mieleni vähän kengän kärellä
paikkojansa koettaa, murajaa hän, kun näkee hollimiehen pihamaalla
mahallaan makaavan, mutta ei hän sitä kuitenkaan koeta, menee vain ja
mutisee vielä mennessään:--ei sitä missään nuo ihmiset niin paljon
laiskuuteen perehdy kuin näin kievaripaikoissa--erittäinkin nuo
hollimiehet ne täällä siihen oppii--ei ne muuta kuin päiväkaudet loikoo
ja lojuu.
Isäntä meni kellariinsa, joka oli tehty pihanpääkamarin alle vastapäätä
tupaa ja jonka ovi oli punamaalilla maalattu. Sinne hän vajosi--
kellarin mustaan kurkkuun ja viipyi siellä kappaleen.--Sill'aikaa
hollimies syystä, kuka sen tiesi mistä, kääntyi mahaltaan selälleen,
Vahti muutti makuusijaa, pudisti korvistaan kärpäset, jotka yhä
äkäisemmin häntä, uneliasta miestä, ahdistelivat, kujan asukkaat
myöskin sieltä yksikantaan sanottavansa sanoivat--mutta sitten ei enää
tapahtunut mitään, niin kauan kuin isäntä kellarissa viipyi.
Eikä sittenkään mitään tapahtunut, kun isäntä tuli kellarista pois,
puteli kummassakin kainalossa, ja pihanpääkamariinsa pujahti...
--Huhhuh!--kylläpä se oli kylmää--mutta hyvän se teki, puheli isäntä,
kun pihan yli taas tupaan palasi.--Ei se tuo yksi olutputeli paljon
janoisen juodessa tunnu, mutta hyvän se teki, hyvän teki--niin, kiuvota
sinäkin nyt siinä kuin kissa pahan sään edellä turpa taivasta kohti
(hän tarkoitti hollimiestä)--mielelläsi mahtaisit sinäkin olutta
maistaa, mutta juo vain sinukkata, kyllä se sinukkakin hollirengille
välttää.--Kylläpä nyt päivä heloittaa,--kyllä nyt--soh!--(tämä oli
sanottu kärpäselle, joka oli sieramesta suoraan sisään lentää) luoko
hyvästi kuivaa--pitäisihän sitä niityllekin--
Sen sijaan laskeutui isäntä kuitenkin äskeiselle sijalleen pirtin
lattialle, kahisevien heinien päälle--tällä kertaa mahalleen.
--Puhhuh!--kyllä nyt on vari, mutta hätäköpä tässä, hätäköpä tässä--ei
hätää mitään eikä puutetta mitään.--Etuisaa se on tämä kestikievarin
pito (isäntä kääntyy kylelleen ja nojautuu kyynärpäänsä varaan, sillä
niin ollen on helpompi tämmöisistä totisista asioista puhella kuin
mahallaan ollen)--etuisampaa kuin mikä muu talonpojan syrjäammatti
tahansa.--Kyllä siihen moni talo pyrkikin, mutta ei ne muut päässeet--
se meidän vallesmanni on hyvä mies, ja kuvernööri määrää, mitä se
esittää--se oli kiittänyt minua ja sanonut, että siinä se oikea
kievarin isäntä onkin--mutta kyllä se onkin välistä voiteessa, kun
meiltä virkamatkoilla käydessään lähtee.--On ne kulkevaiset aina
hollimiesten mukana terveisiä laittaneet, että huonot on hevoset, ja
äkäisimmät ovat panneet päiväkirjaankin, mutta vallesmanni on hyvä
mies, kun kulkiessaan saa talvella kylmäänsä ryypyn ryypätä ja kesällä
kuumaansa--Yksi puteli päivässä näin kuumalla omaan suuhunkin, ei se
taloa hävitä--eikä kaksikaan putelia, kun muuten tarkasti elää----
Tätä tietä ne isännän ajatukset hiljalleen kävelevät, välistä noin
seisahtuen, välistä matkaansa jatkaen, ja niin ne joutuvat sinne, mistä
ensiksi lähtivätkin, että nimittäin kuuma on, ja sitten siihen, että
hyvä on olla, eikä puutetta mitään ja viimeksi siihenkin, ettei yksi
puteli olutta pahaa tee, eikä tee pahaa kaksikaan...
Ja taas isäntä nousee, vähän vaikeammin kuin äsken, menee ovesta ulos,
pihan yli, ja siitä pihanpääkamarin ovesta sisään. Mutta hänen pihan
yli mennessään muuan pääskyveitikka hänen päänsä päällitse hipaisee.
--Jo viep'! se huutaa ja lentää tallin ylisille--jo viep'!--ja silloin
se jo lentää takaisin.
Vaan sill'aikaa, kun isäntä viipyy kamarissa, ei taaskaan mitäkään
tapahdu, ei sitäkään, jota silloin, kun hän siellä äsken oli--se pääsky
veitikkakin tuolla kaukana kylän päällä jo suikkelehtaa, toisia näkee
ja toisia narraa.
Mutta kun isäntä taas kamaristaan tulee ja pihan yli kulkuansa suuntaa,
silloin hänen korviinsa käypi tuolla kaukana ritiseväin kärrynpyöräin
ääni...
Kyytiköhän siellä ajanee--saattaapa olla kyytikin--kaukana se vielä on,
missä lie tuolla järven toisella puolen metsän takana.--
Kyyti se onkin, joka siellä hiljalleen ajaa, ja kuka sen tietää, mitä
sen tulosta vielä tapahtuu, vaikka isäntä ei sitä ajattelekaan, että
sen tulosta saattaisi mitään tapahtua.--Eikä hän nyt enää sitä
muistakaan, että kuuli sieltä kärrynpyörien ritinän--hän painakse
makuusijoilleen, pöyhöttää päänaluisen, laskee kätensä päänsä alle ja
puhelee itseksensä:
--Ei se tule maksamaan, jos korittain ostaa, kuin enintään
viisikolmatta penniä puteli, ja se ei ole paljon päivässä--maksaahan se
sinukkakin sen--ja jos kaksikin kuumimpana päivänä juo, niin ei sitten
sadepäivänä juo yhtään--maksaahan se sinukkakin sen, jos kaikki lukuun
ottaa, lehmän ruuat ja hoidon ja piikain palkat ja kaikki.--Ja mikäpä
sitten, jos olisikin vähän kalliimpaa--olutkauppa kuitenkin itsensä
kannattaa eikä moni kyydillä ajava sitä kysymättä talosta lähde.--
Viisikymmentä penniä putelilta, johan siitä kannattaa itsekin juoda.--
Kunpa nyt taas kyytejä kulkisi--joutaisinhan minä tässä herroja
rahteerailemaan--mikähän lienee se ajava, jonka kärryt siellä ritisi--
mutta kovemminhan se kyyti ajaisi.--Oikein hyvä olisi, jos kyytejä
tulisi, ei olisi pakko hevosta antaa, ja tottapahan odottaessaan jotain
ikäviinsä joisivat--ja ehkä isännällekin tarjoisivat--tarjoo ne
muutamat isännällekin.--Se Kuopion posti on toistakymmentä markkaa
vielä velkaa--milloinhan maksanee?--Kylläpä nyt raukaisee ... taitaa
olla ukkonen ilmassa ... kovinpa se nyt haukotuttaa... Onpa ne tuonne
orsille heiniä ahtaneet--vaan sielläpä he ... hyvästi ... kuivavat...
Ja siihen isäntä sitten nukkuu eikä edes untakaan näe--ei
minkäänlaista. Hän nukkuu koko mies sieluineen, ruumiineen ja hengittää
raskaasti. Ja jok'ikinen ajatuksen kipinäkin sammuu.
Mutta sill'aikaa, kun hän painuu yhä sikeämpään uneen, kun pää ja kädet
yhä rennommiksi heinien päälle vaipuvat ja makea vetonen suusta valuu,
silloin tuolla ulkona alkavat Vahdin korvat nousta... Hän on nyt
viimeinkin pirtin portaiden kupeella, kaksinkertaisessa varjossa
siellä, itselleen mieluisen leposijan löytänyt, painanut päänsä
käpäliensä varaan ja silmänsä raukeasti ummistanut...
Ja silloin tuolta naapurin törmästä alkaa kuulua semmoinen rätinä, että
se on liian paljon, jotta sen Vahti saattaisi tyynellä mielellä suvaita
tapahtuvaksi...
Sieltä ajaa kyyti semmoisella huimalla vauhdilla, kuin kyyti
tavallisesti alamäessä ajaa ja viimeisellä virstalla. Pyöräin rätinä
kiviseen maantiehen, se se aina muulloinkin Vahdin korviin pahasti
käypi, mutta jos siihen vielä ruoskan läiskettä kuuluu ja hollimiehen
huutoa, niin kauheasti hänen sydämensä siitä julmistuu. Ensin se
murahtaa makuullaan, sitten se hyppää ylös--ja ylös hyppää nukkuva
hollimieskin, sillä hänen korvansa juuressa rämähtää koira niin
rähäjävään haukuntaan, että kuuronkin korvat saattaisivat siitä
lumpeuksiin mennä.
Kovin on hollimies töperryksissä eikä tahdo maailmasta selville päästä,
sillä aamiaisista asti on hän nukkunut sikeästi ja päivän painamana.
Polvilleen hän nyt ensiksi hypähtää, katselee haraten ympärilleen,
mutta kaikki hän näkee kuin kallellaan. Hänestä tuntuu, kuin aurinko
joka puolelta häntä suoraan silmiin paistaisi, mutta kun hän sen
kuitenkin saa selkänsä taa, niin maailmakin jo sitä mukaa alkaa käydä
selvemmäksi. Hän jo tuntee ruumiissaan, että hän on talon pihalla
huoneiden välissä ja sitten jo näkeekin, mikä talo se on, jonka pihalla
hän on, ja viimein hän keksii kievaripylväänkin, joka tuolla aitan
vieressä valkeapäisenä seisoo. Mutta sieltä aitan takaa näkyy vielä
muutakin, vilkahtelee vähän väliä tuota Vahdin valkeata hännänpäätä ja
kuuluu samaa melakkata, joka niin armottomasti nukkuvan korvaa särki.
Vahti se sillä lailla vieraita vastaanottaa, eteenpäin hyökkää ja
taapäin peräytyy, haukkuu koko sydämensä kyllyydestä, koska häntä,
parhaallaan juuri rauhaan päässyttä, tuolla tavalla turhanpäiten
häiritään.
Mutta koska se ei sen pahempaa ollutkaan, niin aikoo hollimies
haukotellakin, ennenkuin ihan kokonaan seisoalleen nousee. Vaan
silloinpa aitan takana jyrähtää, niin että pihamaakin jyrähtää, Vahdin
haukuntakin vähäksi aikaa häviää kärryjen rätinään, ja pihaan pelmahtaa
kyyti, laukalla laskien ja tomusta tupruten.
--Pois eestä, joka elää tahtoo!--se on iloisen kyytipojan tervehdys
uniselle hollimiehelle, joka parahiksi ennättää hevosen jaloista
syrjään hypätä.--Oletko sinä sydänmaakalainen vai mikä, kun et tiedä
kyydin tieltä paeta--elä siinä leukojani levittele, vaan toimita
hevosta!--Eikö hevosia saa vai mitä?
--Missä lie isäntä--en minä tiedä, saaneeko--ja hollimies nyt
haukottelee äskeisenkin edestä ja ruopii korvallistaan, ruopii ensin
yhtä, sitten toista...
--Olkaa hyvä ja etsikää isäntä ja käskekää hänen toimittaa hevonen--
meillä olisi kiire,--sanovat herrat, joita on kaksi, toinen vanttera ja
vahvan näköinen, toinen hennompi, ja sillä on matkalaukku kaulassaan ja
silmälasit päässä.
--Kuuletko sinä, herroilla on kiire--jouduttakaa te hevonen yhtä pian
valjaisiin, kuin minä oman riisun.--Vikkelä poika onkin jo päästänyt
valjaista kovasti tuhuttavan hevosensa.
Hollimiehellä ei itse asiassa ole mitään herrain kiirettä vastaankaan,
mutta sanoohan kuitenkin totuttuun tapaansa, että »kylläpähän tässä
ennätetään, jahka joudutaan», ja menee pirttiin.
--Kyyti tuli, sanoo hän ja kopaisee isäntää jalkaan, mutta isäntä ei
liikahdakaan.--Kyyti tuli--kuulkaa isäntä--tahtovat hevosta.--Ei se
nouse.
--Ei se nouse, sanoo hän pihalla olevillekin ja ruopii korvallistaai!'
--Survaise kylkeen--tottapahan nousee.
--En minä--survaise itse.
Kyytipoika on urhoollisempi, vaikka on pienempi...
--Ylös isäntä--hoi!--Ja hän lyödä sätkäyttää ohjasperillään ihan
isännän korvan juureen, niin että heiniä hänen silmilleen tuprahtaa,
mutta isäntä ei herää vieläkään.
--Ylös isäntä--hoi!--mutta nyt se jo herää, sillä poikahylky on
romahuttanut tupakkihakkurin kumoon aivan hänen päänsä pohjissa.
--Ku-ku? mi-mitä meteliä?--Typ--hyi!--mistä niitä heiniä--on suuhun--?
--Hevosta herroille ja parittain!--Poika tietää jo ennestään, että jos
tässä talossa ei kahta hevosta heti aluksi tahdo, niin ei lopuksi saa
yhtään.
--So--so--soh!--vähemmällä pitää olla--!--Mikä sinä olet, joka
semmoista meteliä pidät--on tässä ennenkin vähemmällä ennätetty.--
Isäntä onkin jo noussut istumaan.
--Kyyti on kartanolla--herrat odottavat--hevosta aisoihin!--tuleeko
vai ei?
--Kyllä täältä tulee, jos et sinä kinttujasi korjaa--ja isäntä
julmistuu yht'äkkiä niin, että hyppää ylös ja kaappaa halon sopelta ...
Mutta poika veitikka ei muuta tahtonutkaan, kunhan sai isännän
jaloilleen... Hän jo tuolla kartanolla sitä nauraa, että »heräähän se
herrakin, kun suuta syyhyttää».
Se hennompi niistä herroista, jolla on matkalaukku kaulassaan, se on
sillä välin jo käynyt huoneessa ja kirjoittanut päiväkirjaan, että
ylioppilaat ne ja ne ovat matkalla Helsingistä sinne ja sinne.
Ylioppilaille ollaan joka paikassa kohteliaampia kuin muille, ja ne ne
hevosiakin saavat paremmin kuin mitkään muut matkamiehet. Vaan isäntä
ei heitä tunne ylioppilaiksi--heidän valkeat lakkinsa ovat kapsäkissä--
hän luulee, että »mitä lienevät koululaisia eli muita seminaristeja».
Hän tulee tuvastaan niin tyytymättömänä kuin suinkin saattaa tulla
laiskan luontoinen mies, joka on kesken uniensa herätetty.
--Saammeko me hevosta? kysyvät vastatulleet kohteliaasti.
--Ei ole hevosta, vastaa isäntä äreästi ja haukotellen.--Täysi määrä
kyytejä on jo mennyt tänä päivänä--kello kahdeltatoista saatte vaikka
viisi?
--Ovatko kaikki hevosenne kyydissä?
--Kaikki ne on kyydissä.--Isäntä nähtävästi valehtelee, sillä hän sanoo
sanottavansa kiiruummin kuin tavallisesti ja aikoo mennä.
--Eikö ole yhtään hevosta kotona? kysyy kyytipoika hevosensa kaulan
ylitse päätään kurkottaen.--Mikäs rouske se tuolta tallista kuuluu?--
Ihan minusta kuuluu kuin ori--
--Suus' kiinni, poika--sinä ainainen räveltäjä--se on minun asiani eikä
kenenkään muun, mitä minun tallissani--eikä oritta ole annettu
ennenkään--
--Eikö vallesmannillekaan--?
Kyytipoika sanoo sen silmää viekkaasti iskien, mutta isäntä ei ole
kuulevinaankaan.
--En anna, kun ei ole pakko antaa.
--No, koskei tämän talon hevoset jaksa, niin jaksaa minun ... minä vien
nämä herrat vielä yhden välin--ei se ole ensi kerta, kun tämän talon
hevoset seisoessaan uupuvat enemmän kuin meidän juostessaan.--
Ja poika pyöräyttää hevosensa kärryjen eteen.
--Kovin se on uupuneen näköinen tuo hevosparka--se on se hennompi
herra, joka sen sanoo.--Vaan mikä se on tämä toinen mies tässä--jos te
olette hollimies, niin ettekö lähtisi meitä kyytiin?
--Hollimieshän minä olen.
--Se on sekin jo osastaan vasta postia vienyt--eikä sen ole pakko
toista kertaa lähteä, ehätti isäntä jo sanomaan.
--Vastako postia vienyt--No, sitten se hyvin saattaa nämäkin viedä--
meidän postintuoja palasi täältä jo iltayöstä eikä se tuo mitenkään ole
saattanut sitä vast'ikään täältä viedä, kun jo on päivä puolisissa--
vaan se posti taitaakin tässä aina viroitella--
Kyytipojan pistos tuntui, sillä vaikka isäntä ei ole häntä kuulevinaan,
niin hänen muotonsa kuitenkin käypi kovin happameksi, ja hän huomaa,
että on paras olla pitemmältä kiistelemättä.--Kuka takaa tuon
kyytipojan, jos se vielä valehtelee, että posti täällä juomassa viipyy.
--En minä kiellä--vie vain, mutta ei sinun ole pakko.
--Eihän se pakostakaan lie--
--Ehkä te nyt sitten kuitenkin lähdette meitä kyytiin?--
--Mene pois, niin ei tarvitse minun hevostani kiusata!
--Enpä häntä nyt oikein--on nyt niin helteisenlainen ilma.
--Ja nuo herrat ei näy hevosta säästävän--pojankin lama ihan vaahdossa
kuohuu.--Se on isäntä, joka ei malta olla sekaantumatta.--Katsoppas
tänne harjan alle--
--Kunhan ei omanne ennen lamoja olisi--koska ette niitä uskalla
näyttääkään--
--Lähdettekö vai ette? sanoo se vantterampi herra hollimiehelle ja
näyttää jo alkavan kiivastua.
Mutta heidän kyytipoikansa vetää hollimiehen syrjään ja sanoo hänelle
jotakin korvaan. Ja se, mitä hän siinä sanoo, se on semmoista, jota
kyytipoika, joka on saanut hyvät juomarahat, sanoo toiselle, silloin
kun hän sillekin samaa toivoo, ja kun tahtoo herroilleen edeskinpäin
hyvän kyydin toimittaa.
--No, jospa tuota sitten lähden--johan se ruuna on appeenkin syönyt.--
Vaan minulla on vähän huononlaiset kärryt eikä niissä ole
vieterejäkään.
--Eiköhän isäntä lainaisi kiessejään--nämä on yhtä hyviä herroja kuin
vallesmannikin.--Se on se kyytipoika, joka vieläkin tahtoo herrojaan
auttaa, mutta isäntä ei ole taas häntä kuulevinaankaan.
--Kyllä näissä on pahanlainen istua, puhuu hennompi herra, jolla on
matkalaukku kaulassa ja silmälasit päässä, katsellessaan hollimiehen
kärryjä--eikö teillä ole parempia?
--Eihän niitä minulla ole, vaan eiköpähän isäntä lainaisi omiaan!
--Mitä?
--Me kysymme, ettekö tahdo meille lainata parempia ajopelejä, sanoo
vantterampi herroista.
--Mikäs näillä on hätänä--on ne suuremmatkin herrat tämmöisiin
tyytyneet--eikä meiltä ole ennenkään kiessejä annettu--
--Eikö vallesmannillekaam?
--... ja joka tahtoo paremmilla ajaa, pitäköön omat kiessinsä--ei sitä
neljästä pennistä peninkulmalta kannata panna kiessejään kulumaan.
--Me kyllä maksamme enemmänkin, kun vain annatte meille mukavammat
ajopelit--olemme matkustaneet pitkän matkan ja tärisseet kovin--
--Niinpä täriskää vieläkin--minä en anna kiessejäni. Kyllä ne on herrat
ennenkin luvanneet lisämaksuja, mutta sitten ovat tuskin senkään
maksaneet, mikä on asetuksissa määrätty.
Mutta nyt kuohahti isomman herran luonto, sillä hän oli varmaankin
pohjalainen, jonka mieli tämmöisissä tiloissa pian läikähtää. Hän astui
kiivaasti isännän eteen, laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen ia
katsoi häntä lujasti silmiin.
--Syytättekö minua siitä, etten ole teille aina kulkiessani maksanut,
mitä asetuksissa on määrätty?
--Enhän minä teitä----
--Entä tätä minun toveriani, onko hän teille koskaan mitään velaksi
jäänyt?
--Elkää, hyvä herra--enhän minä teitä toki--enkä ketään--heittäkää
irti----
--Niinpä elkää tulko sitten semmoisia meille puhumaan, jos tahdotte
korvianne säästää--ja jotenkin säälittä pudisti hän isäntä parkaa
olkapäästä ja survaisi hänet luotaan...
--Savolaisia lurjuksia! mutisi kovin kiivastunut nuori mies toverilleen
ja kääntyi sitten isännän puoleen, joka jo oli laittautunut peremmälle
pihaa:
--Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä
kuulette--lurjus!--ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä
peräseinästä.
--On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä
vastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa
kasvavan, kuta kauemmaksi tuli.
--Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän
kuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:
--Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!
--Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.
--Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella
kapineitaan hollimiehen kärryihin.
Sillä välin hiipi isäntä heidän selkänsä taitse pihanpääkamariin... Hän
alkoi näet arvella, että tokkohan ne koulupoikia ovatkaan eli muita
seminaristeja, ja tahtoi katsoa, mitenkä olivat päiväkirjaan
kirjoittaneet. Kun näki, että ne olivatkin »ylioppilaita Helsingistä»,
niin katui jo käytöstään, sillä »ne ylioppilaat, aina ne hyvästi
maksaa».--Hän kiirehti ulos, mutta herrat nousivat jo rattaille.
--Tuota--ne onkin nämä herrat ylioppilaita--minä luulin teitä vain
koulupojiksi tai enintään semmoisiksi seminaristeiksi--
--Miksi te meitä luulitte? kysyi vantterampi herra häntä tuimasti
tarkastellen.
--Niin, minä ajattelin, että te ette olekaan mitään oikeita herroja, ja
sentähden minä tässä vähän, mutta--elähän aja, hollimies--pannaan
ylioppilaille kiessit eteen--isäntä oli ottanut lakin päästään.
--Hävetkää toki!--Se oli ainoa kiitos, jonka isäntä sai
hyväsydämisyydestään.
--Anna mennä! sanoivat herrat sitten uudelle kyytimiehelleen.
Mennessään viskasi toinen heistä--se, joka oli isäntää olkapäästä
puristanut--heidän äskeiselle kyytipojalleen vielä juomarahaa.
--Tuoss' on sinulle vielä, poika, markka omiin tarpeihisi--teidän
kestikievarissa ollaan kohteliaita kaikille matkustajille.
--Suur' kiitos--ja onnea matkalle!--Mutta antakaa tuolle isäntä
parallekin edes kipurahoiksi muutama penni!
--Ne hän saa kantaa jälestäpäin--perästä kuuluu, sanoi torventekijä!
Hollimiehen ruoska läiskähti, ja kärryt herroineen katosivat aitan
nurkan taakse tomupilveen, Vahdin seuraamina.
--Kyllä teidät nyt, isäntä, hukka perii, puhui kievarin pihalle jäänyt
kyytipoika. Hän oli valjastanut jälleen hevosensa ja istui nyt
rattaillaan rauhallisesti ohjasperiään selvitellen.--Mitenkä te sillä
lailla semmoisia herroja kohtelitte?
--Olipa nuo tuommoiset herrat missä tahansa--eihän ne näkyneet olevan
sen suurempia herroja kuin ylioppilaita--
--Eipä ne sitten oikeaa arvoaan päiväkirjaan panneetkaan--
--Tiedätkö sinä sitten, mitä ne oli?
--Minkätähden minä en tiedä--vaikka kyllä ne höyliä miehiä siltä oli,
vaikka ovat ylhäisiä--koko matkan kyselivät kaikenlaisia tämän puolen
asioita.
--No, mitä herroja ne sitten olivat--sanoivatko nimensä?
--Minkä tähden ne ei sanoneet, vaikka minä en sitä pannut mieleeni--
mutta sen minä tiedän, että kyllä niistä isäntä ehkä vielä kuulla saa--
eikös se sanonut se, joka isäntää survasi, että perästä kuuluu?
--Kyllä se oli hyvä, että pian täältä tiehensä lähtivät ja pahasti
sille kävisi, jos minä perään kysyisin--puristi ruoja kuin
rautakouralla olkapäätäni--kävi sen harmiksi, kun ei oltu mieliksi.
--Eihän sitä kaikille mieliksikään--puhui kyytipojan veitikka, yhä vain
rauhallisesti ohjasperiään selvitellen...--kylläpä nämä nyt on
sotkeuksissa--Mutta niin se kuitenkin minun mielestäni olisi käypä,
että jos antaa kiessinsä vallesmannille, niin pitäisi antaa kuvernöörin
pojillekin--
--Kellekä kuvernöörin pojille--?
--Vaikkapa niillekin, jotka tästä äsken lähti.
--Elä!--oliko ne?--
--Olihan ne--ne oli meidän uuden kuvernöörin poikia...
--Meidän uuden kuvernöörin poikia?
--Joka sinne kuuluu aivan näinä päivinä vielä itsekin ajavan--nämä
tulivat edeltä...
Nyt oli poika saanut ohjaksensa selville ja lähti ajamaan.
--Kuvernöörin poikia--ja minä kun en--! ... ja isännästä näytti ihan,
kuin olisi tuo valkopäinen kievaripylväs tuosta hänen aittansa nurkasta
alkanut siirtyä naapurin portin pieleen...