KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki.
MIKAEL. Kain!
LUSIFER. No --?
(Äänettömyys.)
KAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? _Sinutko_
jättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli!
(Kavahtaen.)
Toveri ja veli? -- Toveri ja veli sittekin!
(Menee.)
LUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan
virhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei
ollut minun _viime_ laskelmani!
MIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan
-- yks pieni laskuvirhe.
LUSIFER. Kas kuin _renki_ haastaa mahdikkaasti!
MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki
rinnassani kuiskaa.
Sua säälin, Lusifer -- olinhan kerran toveris...
LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi!
MIKAEL. ... Sull' on _voiman, tarmon_ suuri lahja, ja siitä ylpeilet.
Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli -- sun _omaas_ on vain
itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki.
Sä olet muka _toinen valtaherra_. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan
alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on _alku_, joka kaiken alku on,
muut on _muotoja_ -- ja niinpä sinäkin!
LUSIFER. _Mun_ tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks
lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin -- vaan _toinen_ olen ja toisena
pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan!
MIKAEL. Se aikeesi -- ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken
olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka
harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin -- nyt vielä
eronneenakin.
LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan!
MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset
lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja
syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös _minä_ taistelen ja kaikki
hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra
heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat.
LUSIFER (hämmähtäen). Vai ... niin...! Kruunupäitä ruhtinaita -- vai?
Perustavat valtakuntia -- mitä?
MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan
ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat,
kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat.
LUSIFER. Hm. -- Sanoitko _kirkkaita_ valoja?
MIKAEL. Sanoin.
LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot -- ja
varjot ovat _minun_! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron
yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana
pysyy, pilvet pilvinä -- ja _minä välillä_!
MIKAEL. Aikasi -- et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan
yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon
lapsi: _uusi aika_! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja
vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu,
maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas
laitumella rinnan käyvät -- Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki
kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on -- sinäkin, sä taistelun
ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät!
LUSIFER. Sä ennustelet -- (kammottavan hillitysti) -- _ehkä voisin
ennustella minäkin_! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä
tapahtunut on -- kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen
-- olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin _olen_,
vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa!
MIKAEL. Et ennen luovu?
LUSIFER. En!
MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen!
LUSIFER. _Ijankaikkinen_!
Kuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael
katoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan
punervan valostuksen. -- Lintu alkaa livertää puussa.
Esirippu.