Anni tuli rappusille vastaan. Hymyili ja hiukan punastui.
Hyvää iltaa sanoessaan Lauri tunsi äänensä uhkaavan pettää.
Kätellessään he katsoivat toisiaan silmiin. Kumpaisenkin käsi vavahti
ja kumpainenkin oli heti selvillä kaikesta.
Anni avasi oven kamariinsa. Lauri astui sisään kuin jonnekin
maailmalta suljettuun pyhäkköön ja joutui hurmaavan lumouksen haltuun.
Kaikki muuttui niin kuin unen näössä. Hän oli jälleen 19 vuotias ja
Anni 17 vuotias. Hän oli viime sunnuntaina ollut täällä, ja nyt hän
tuli uudestaan. Sillä välillä on hän nähnyt pahaa unta.
Hän kyllä kuuli, että kamarissa keskustellaankin ilmoista, töistä,
kokouksista, iltamista ja muista yhtä tärkeistä, ja tunsi että se
toinen, joka keskustelee, puhuu hänen suullaan, mutta itse hän ei
ottanut keskusteluun osaa. Hän oli kokonaan kaiken tämän yläpuolella,
jossain missä oli niin äärettömän suloista, sisällökästä ja lämmintä,
ja missä vienot sävelet väreilivät ja missä oli Anni -- --
Anni toi hänen eteensä pöydälle valokuva-albumin ja valokuvia
puolillaan olevan piirongin laatikon ja käski katsella kuvia sillä
välin kun hän käy vähän tuvassa.
Vaikka Laurin olikin tässä hyvä, suloinen ja turvallinen olla, tuli
hänen kuitenkin Annia ikävä heti kun Anni sulki oven ja katosi
porstuaan.
Hän istui keinutuoliin ja siinä hiljalleen tuuditteli itseään ja
autuaallisesti kukkuroillaan olevaa mielialaansa.
Vähän ajan kuluttua Anni tuli takaisin ja toi suurella tarjottimella
teekannun, kaksi kuppia, sokeriastian ja kokonaisen röykkiön itse
leipomiaan vehnäsiä.
-- Otetaanpas tässä nyt hiukan suuhun sopivaakin, sanoi ja hymyili
kaataessaan teetä. Siitä onkin jo pitkänlainen aika kun olen saanut
sinulle mitään tarjota.
He joivat teetä, puhelivat ja naureskelivat. Nyt oli Laurikin jo
mukana.
Juotuaan alkoi Lauri vihdoin katsella valokuviakin.
-- Taitaa niissä olla sellaisiakin joita et tunne, sanoi Anni ja
siirtyi Laurin taakse seisomaan. Sieltä hän toisella kädellä pöytään
nojaten esitteli sellaiset, joita ei Lauri tuntenut.
Lauri tunsi hänen hengityksensä lämmittävän päätään ja tunsi hänen
kätensä kosketuksen olallaan. Ja joutui suloisesti väreilevään
sulautumistilaan.
Hänen ainoana ajatuksenaan oli siepata Anni sieltä syliinsä ja sanoa
hänelle kaikki -- --
Kun kuvat oli katseltu ja Anni siirtyi istumaan, eikä enää
hengittänyt hänen päähänsä, eikä koskenut hänen olkaansa, tuntui
Laurista kuin olisi hän joutunut kylmään pohjatuuleen.
-- Hän ymmärsi, että nyt olisi aika sanoa se mitä varten hän oli
tullutkin. Mutta kun hän muisteli miten oli päättänyt ilman mitään
lirkutuksia, suoraan vain Annilta kysyä, että uskaltaisiko hän
liittää kohtalonsa hänen kohtaloonsa, tuntui sellainen kysymys nyt
sopimattomuudelta.
Mutta hän ei ymmärtänyt kuinka sen muutenkaan saisi sanotuksi.
Puheluun alkoi tulla piinallisia aukkoja.
Lauri katsoi kelloonsa. Nousi ja sanoi:
-- Eiköhän pidä lähteä kotiin. Pääset sinäkin nukkumaan.
Hän koetti hymyillä.
-- Kylläpä tuota on nukunnan aikaakin, sanoi Anni ja alas katsoen
siveli pöytää kädellään.
Laurin sydäntä kouristi. Näinkö se nyt käykin -- -- Etten saakaan
sitä sanotuksi.
-- Niin no -- Hyvästi nyt vain -- ja -- hyvää vointia --
Reippautta tavoitellen ojensi Lauri kätensä Annille.
-- Hyvästi ja kiitos käynnistä. Annin ääni tuntui takaltelevan.
Lauri ei voinutkaan hellittää hänen kättään.
-- Anni! kuiskasi hän ja rukoilevan tavalla katsoi Annia silmiin.
Anni painoi katseensa alas.
-- Anni, kuiskasi Lauri uudelleen. Minä rakastan sinua.
Anni katsoi yhä alas eikä vastannut mitään. Lauri päästi hänen
kätensä ja horjahti ovelle päin.
-- Lauri! parahti Anni, kietoi kätensä Laurin kaulaan, painoi päänsä
hänen olkaansa vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.
* * * * *
Sinä iltana Anni kertoi tarinansa Laurille.
Lauri oli hänen ensimäisensä ja myöskin hänen ainoansa. Siitä hänen
ensimäisestä iltamamatkastaan alkaen oli Lauri hänen suloisimpain
ajatustensa aihe ja unelmainsa sankari. Laurille hän pellolla,
niityllä ja navetassa lauloi, hänelle kehrätessään ja kutoessaan
hyräili. Lauria ajatellen hän lauantai-iltaisin pihaa lakaisi, häntä
varten kamariaan järjesteli, pölyt pyyhki ja kukkia vaali. Lauria
hän ajatteli, kun iltaisin nukkumaan meni, Lauria hän ajatteli kun
aamuisin heräsi. Lauria hän kaihosi kun oli yksin, Lauria hän kaipasi
kun oli muitten seurassa.
-- Ja vaikka et sinä koskaan sitä suoraan minulle ilmaissutkaan,
niin minä kuitenkin aavistin että sinä pidät minusta. Ja se teki
minut niin onnelliseksi. Minä otin kaikista käsiini sattuvista
runokirjoista värsyjä sinulle ja itselleni. Minä kyselin arvalta:
pidätkö sinä minusta? Jos vastaus tuli myöntävä, olin sydämestäni
iloinen. Se oli silloin elämäni kaunein aika.
Haaveileva ilme silmissään katseli Anni eteensä pöytään.
-- Muistatko vielä sen illan, kun oltiin Iimäen harjoituksissa, kun
oli ne soittoharjoituksetkin ja kun niitä neliapilaita etsittiin?
Lauri muisti ja ihmetteli kun Annikin vielä sen muistaa.
-- Minä en unhota sitä iltaa koskaan, sanoi Anni. Se oli yksi
kaikkein kauneimpia hetkiä elämässäni. Mutta juuri sen illan jälkeen
minusta alkoi tuntua siltä, kuin olisit sinä muuttunut jollain tapaa
kylmemmäksi minua kohtaan ja kuin olisit ruvennut välttämään minua.
Et enää etsinyt minun seuraani niinkuin siihen saakka, ja katseeseesi
ilmaantui jonkillaista arkuutta. Sinä suorastaan pyrit välttämään
minun katsettani. Se teki minut surulliseksi.
-- Tuli sitten se Vaarala opettajaksi tänne kouluun. Oli nuori ja
hieno herrasmies. Kävi usein tervehtämässä, naapureja kun oltiin.
Teki kaikellaisia pieniä palveluksia ja kohteliaisuuksia. Osteli
pääsylippuja iltamiin, käytti ravintolassa, lähetti postikortteja
kesämatkoiltaan ja kaikin tavoin osoitti kohteliaisuutta. Enkä minä
tahtonut kieltäytyä hänen seurastaan. Eihän siinä mitään pahaa ollut,
ja hän oli hauska seuranpitäjä. Sinua kuitenkin aina kaipasin, vaikka
sinä olit aina yhtä kylmä minua kohtaan. Muistatko vielä sitä iltaa,
kun olit siinä Hakavainion veräjällä kun me hänen kanssaan menimme
pyörillä siitä ohi?
-- Muistan -- -- hyvin.
-- Silloinkin minun oli niin vaikea mennä siitä ohi ja jättää sinut
siihen.
-- Sitten hän kosi minua -- -- Se oli silloin sen kesäjuhlapäivän
iltana, kun se Reijolan isännän veli oli täällä puhumassa. Enkä minä
vieläkään ymmärrä, mikä minut silloin niin pimitti että minä annoin
hänelle myöntävän vastauksen -- --
-- Kai siihen oli yhtenä syynä sekin, että se tapahtui niin
odottamatta. Minä en koskaan ymmärtänyt ajatellakaan että hän
sellaista tulisi tekemään -- --
Ja sitten siihen saattoi vaikuttaa sekin, kun toiset tytöt minua
joskus kiusoittelivat että luuletko opettajan rouvaksi pääseväsi.
Minä tahdoin heille näyttää että pääsen siksikin -- -- Isää ja äitiä
ilahutti se, kun heidän tyttärensä kelpaa herrasväen joukkoon. Ja
suureksi asiaksi minä itsekin sen arvostelin. En salannut ylpeyttäni
sen johdosta, ja isän ja äidin kanssa pidin itseäni onnellisena kun
pääsen pois tästä talonpojan alakuloisesta elämästä.
-- Yhtenä, vaikuttavimpana syynä myöntymykseeni lie kuitenkin ollut
sillä ijällä ihmisessä vallitseva kaiho ja lemmen kaipuu. Minä
luulen, ettei ole ainoatakaan 18 ja 20 vaiheilla olevaa tyttöä, joka
ei uneksisi kosijoista, kihloista, sulhasista, häistä ja muusta
sellaisesta. Se kosija, joka silloin ensimäiseksi ehtii kosimaan,
tai muuten tunteensa ilmituomaan, se jokseenkin varmasti saa tytön
valtaansa. Varsinkin jos tyttö on siinä suhteessa turvaton ja muuten
kaihomielellä, niinkuin minä olin silloin kun sinä näytit minut
hyljänneen. Me naiset olemme sellaisia, että meillä täytyy aina
olla joku jota me saamme edes ajatella, muuten me tunnemme itsemme
orvoiksi ja turvattomiksi.
-- Kylläpä se on miestenkin samoin, sanoi Lauri.
-- Taitaapa niin olla. Se ihminen ja ihmiselämä se on niin
käsittämätöntä. Olen joskus haaveillut että kun ihminen, tai ehkä
paremmin, ihmissielu lähetetään maailmaan, niin se halaistaan kahtia
ja kumpikin puolisko pannaan eri ruumiiseen. Niin että ihmiset
henkisesti katsoen ovat täällä elämässä vain ihmispuolikkaita. He
kuitenkin pyrkivät eheyteen ja kokonaisuuteen ja etsivät ja kaipaavat
sitä toista saman sielun puolikasta. Ja tästä sitten johtuu se
nuoressa ja yksinäisessä ihmisessä asuva kaiho ja kaipaus. Jos nämä
sielun puolikkaat löytävät toisensa, niin he tulevat onnellisiksi,
jos he eivät löydä, niin jäävät onnea vaille, ja jos erehtyvät
etsinnässään, niin tulevat onnettomiksi niinkuin minäkin. Oletko sinä
koskaan mitään sellaista ajatellut?
Kyllä Laurikin oli usein sentapaista ajatellut.
-- Siellä kesäjuhlilla silloin se Reijolan isännän veljen puhe antoi
uutta yllykettä tälle kaipuulleni. Kaiken aikaa minä haaveilin kuinka
me, sinä ja minä, saamme sellaisen ihannekodin josta hän puhui. Ja
minä uskoin että sinä ajattelet samaa ja odotin että sinä vielä tulet
samana iltana sen minulle kuiskaamaankin -- -- Sinä et kuitenkaan
tullut. Mutta hän tuli, ja niin se asia päättyi.
Lauri puristi Annin kättä ja vapisevin mielin ajatteli sitä
käsittämätöntä, joka leikkii ihmiskohtaloilla.
Anni jatkoi:
-- Olinhan minä onnellinenkin. Miksei -- morsian -- -- Täytyy
tunnustaa että kihlausajan hurmiossa minä unhotin sinut.
-- Sitten minut kuulutettiin. Sinäkin olit silloin kirkossa.
Muistatko?
Lauri nyökkäsi.
-- Ja kun pappi mainitsi minun nimeni, niin minä huomasin että sinä
vavahdit. Ja se sattui minuun. Minä aloin aivan kuin raskaasta unesta
herätä. Ja ihmetellen kysyin itseltäni että: miksen minä olekaan
sinun morsiamesi? Satuit katsomaan minuun päin, ja minä luin sinun
silmistäsi saman kysymyksen. Silloin alkoi minulle selvitä että olin
erehtynyt. Ja minä aloin ymmärtää mitä sinä oikeastaan minulle olit.
Minulle selvisi, että sinun kanssasi on minulla kaikki, mutta ilman
sinua ei mitään.
-- Aivan tahtomattani aloin etääntyä hänestä. En kuitenkaan ehtinyt
vielä oikein selviytyä enkä saada tahtoani täyteen tarmoonsa,
niin että olisin jaksanut purkaa kaikki ja särkeä omaisteni ilon
ja onneni ihailun, kun häät jo tulivat ja minut vihittiin hänen
kanssaan. Vihkimisen aikana seisoin kuin puupölkky hänen vieressään.
Vastasin kun pappi teki kysymyksiään, mutta kaiken aikaa ajattelin
vain sinua ja toivoin että sattuisi jotain, joka keskeyttäisi tämän
valhettelun ja kavaltamisen. Mitään sellaista tietysti ei sattunut.
Minun itsenihän se olisi pitänyt keskeyttää -- -- Sen jälkeen minä
yhä enemmän etäännyin hänestä. Hän muuttui minulle suorastaan
vastenmieliseksi ja lopulta minä jo melkein inhosin häntä. Eihän
siihen mitään järjellistä syytä ollut. Tuskin hän sen kummempi oli
kuin muutkaan miehet. Mutta minä en voinut muuta.
-- Hyvä jumala minkälaista se elämä oli! Minä en osaa sanoakaan sitä
niin kurjaksi kuin se oli. Ja jos joku olisi ennen minulle sanonut,
että elämässä voi olla niin paljon onnettomuutta ja surua kuin oli
minulla silloin, niin minä en olisi uskonut. Enkä olisi ikinä uskonut
että ihminen jaksaa niin paljon itkeä kuin minä silloin itkin -- --
Elämä tuntui kaikin puolin niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta.
Hoitaa sellaista olematonta taloutta, laittaa ruokaa, lakaista,
pestä. Ei mitään sellaista oikeaa sielukasta työtä. Ja sitten -- --
Anni punastui, värisi ja painoi katseensa alas.
-- Koetin minä saada unhotusta työstäkin. Raadoin puutarhassa,
hoidin lehmää, pidin huoneet kunnossa ja puhtaina ja otin osaa
seuraelämäänkin. Kaikki vain sitä varten että löytäisin unhotusta.
Mutta unhotusta en löytänyt. Enkä lohtua. Ja mistäpä sitä löytääkään
ihminen, joka omassa povessaan kantaa syytöstä, että on itse
turmellut elämänsä onnen. Sellainen ihminen ei pääse onnettomuuttaan
pakoon, sillä onnettomuus asuu hänen omassa olemuksessaan.
-- Ajattelin minä jo takaisin kotiin paluutakin. Mutta ennenkuin
ehdin sen toteuttaa tapahtui se -- -- Olin silloinkin puutarhassa.
Kuulin laukauksen ja kiiruhdin sisälle. Hän makasi verissään kyökin
lattialla pyssy vieressään. Henki oli jo mennyt -- -- Siitä tuli
uusi minulle kärsimyksien aihe. Vaikka se tutkinnossa selitettiinkin
tapaturmaksi ja epäilemättä sellainen olikin, niin siitä huolimatta
minua alkoi piinata ajatus, että minä jollain tapaa olen tähän
syypää. Joko oli hän niin tuskaantunut minun kylmyyteeni ja
ynseämielisyyteeni, että tahallaan tällä tavalla lopetti elämänsä,
tai oli minun itkuni ja tuskani vaikuttanut sen että kohtalo --
Jumala -- johti näin tapahtumaan. Minä näin aina hänen verisen
ruumiinsa ja aloin syyttää itseäni osallisuudesta mieheni
murhaan -- --
-- Entistä rajummin aloin ikävöidä sinua. Minä sydämessäni huusin
sinua luokseni tuomaan minulle lohtua ja tukea -- --. Sinä et tullut.
Ohi vain ajoit aina -- -- Ja kun minä ehdin hieman tyyntyä, niin minä
ymmärsin ettet sinä tulekaan, eikä minulla ole oikeutta pyytääkään
sinua tulemaan. Itse olen itseni tähän tilaan syössyt, itse minun
täytyy myöskin yrittää siitä pelastua. Ja mitäpä sinä välittäisitkään
minusta -- leskestä -- sinä, jota kaikki tytöt salaa ihailevat.
Lauri teki liikkeen sanoakseen jotain torjuvaa, mutta Anni jatkoi:
-- Vähitellen saavutin mielenrauhaa. Siihen minua auttoi nöyrä
kohtalooni alistuminen ja omaisteni osanotto suruuni, jonka kipeimmin
viiltävästä kärjestä heillä ei vieläkään ole aavistustakaan, sekä se
että täällä kotona sain jälleen kaikin voimin tehdä oikeaa rehellistä
työtä.
Anni vaikeni, eikä Laurikaan voinut sanoa mitään. Vihdoin Anni taas
sanoi:
-- Avioliitto ilman rakkautta on rikollisuutta. Minä olen tämän
rikoksen tehnyt, ja olen myöskin saanut kärsiä hirveän rangaistuksen
-- -- Mutta kai minä olen tämän kaiken tarvinnut. Paljon se vain on
minua kasvattanut ja puhdistanut -- -- Ja nyt olen minä löytänyt
lohdun -- --
Hän painoi päänsä Laurin olkaa vasten. Lauri kiersi toisen kätensä
hänen ympärilleen ja toisella hyväillen silitteli hänen tukkaansa.
-- Kun minä olen kuullut miesten juttelevan ja tavallisesti
kiittelevän sinun puuhiasi, niin omassa talossasi kuin yleisissäkin
asioissa, niin olen minä aina salaisuudessa ajatellut, että kun
saisin olla sinun rinnallasi, ottaa osaa sinun toimiisi ja auttaa
sinua, alkoi Anni taas hetkisen äänettömyyden jälkeen. Sillä vaikka
minulle onkin tämä kotoinen työ tuottanut tyydytystä, olen minä
kuitenkin aina kaivannut jotain yleismerkityksellisempääkin ja
jotain oikein omaa työtä. Olen tähyillyt jotain sellaista sopivaa
toimialaa. Olen ajatellut toisinaan mennä jonnekin ja valmistaa
itsestäni käsityö- tai kotitalousneuvojan, puutarhanhoidonneuvojan,
sairaanhoitajattaren tai jonkun muun sellaisen. Mutta ei siitä ole
mitään tullut, muuta kuin mitä täällä kotona olen itsekseni näitä ja
muitakin asioita jonkun verran harrastellut. Oikeastaan en ole voinut
itseäni tältä seudulta irti reväistä. Ja nytkö ei minun tarvitsekaan
-- --! Saanhan minä olla sinulla työtoverina ja apulaisena!
-- Saat! Ja juuri sitä sinun pitääkin olla! huudahti Lauri. Toveria,
työtoveria ja elämän toveria, juuri sellaista olen koko elämäni
kaihonnut. Tiedätkös Anni! Nyt minulle ja meille molemmille vasta
alkaakin oikea työkausi. Tähän saakka olen minä etsinyt työstä
vain unhotusta ja sisältöä yksinäiseen elämääni. Tehnyt siis työtä
pelkästään itsekkäissä tarkoituksissa. Mutta tästä alkaen en tarvitse
etsiä unhotusta, sillä sitä en kaipaa enää, ja tyydytystä löydän
etsimättä. Nyt alkaa elämä tuntua elämältä ja työ saada sisältöä, kun
vihdoinkin saavutin sinut.
-- Kunhan et vain unhottaisi töitäsi minun tähteni.
-- Ei. Älä pelkää. Minä en ole enää poikanen, jonka rakkaus
tuperruttaa. Minä olen mies, ja miehelle rakkaus antaa intoa
sydämeen, voimaa tahtoon ja tarmoa jäntereisiin. Kun mies rakastuu
ja saa vastarakkautta, niin hän jaksaa tehdä melkein vaikka mitä.
Niinpä minäkin. Minulla on monta suunnitelmaa, joista en kuitenkaan
ole tähän saakka uskaltanut mitään puhua, kun olen epäillyt etten
kuitenkaan jaksa niitä ajaa toteutumaan. Mutta nyt minä uskallan
niistä ruveta puhumaan, ja nyt minä jaksan ne ajaa toteutumaankin,
kun sinä olet minulla tukena.
-- Isä sanoi, että sinut aijotaan valita sen uuden koko kuntaa
käsittävän osuuskaupan hallituksen esimieheksi.
-- Niinhän ne kuuluvat aikovan. Ja minä suostun rupeamaankin. Olen
kyllä epäröinyt, mutta nyt en enää epäröitse. Ja kun osuuskauppa nyt
ensin saadaan jaloilleen, niin sitten aletaan hommata saha-, mylly- ja
sähköosuuskuntaa, ennenkuin tulee joku veden tuoma keinottelija
ja ostaa Kärppäkosken ja niin saa koko kunnan valo- ja voimalähteen
haltuunsa. Olen monta kertaa seisonut Kärppäkosken partaalla ja
ajatellut tätä asiaa ja aina tullut siihen tulokseen, että siitä
kehittyisi yritys jolla varmasti on tulevaisuutta. Kunhan vain
saadaan ukkojen päät sinnepäin kääntymään. Ja miksei saada, kun niin
kauan yritetään että kääntyvät.
-- Vieläkö sinä siitä Tuulinevan kuivaamisesta uskallat puhua?
-- Onko isäsi puhunut jotain viime kokouksesta?
-- On. Sanoi Nummismäen isännän haukkuneen sinut oikein rumasti.
Kaikista vanhoista perintöasioistakin.
-- Koettihan se, mutta mitähän tästä -- -- En minä sitäkään asiaa
lepäämään päästä. Nummismäen lankomiehen kiusaksikin minä ajan
sitä niin kauan että se toteutuu ja lankokin saadaan pakotetuksi
kerran eläissään ojurin palkkoja maksamaan. -- Vaikka -- en minä nyt
oikeastaan senkään vuoksi sitä asiaa hengissä pidä. Mutta siellä
makaa niin suuri alue parhainta pellonainesta hyödyttömänä, että on
synti muutaman härkäpään tähden antaa sen sellaisena olla. Sinne
saisi kaikille näiden kolmen sitä omistavan kylän mökkiläisille
pienen talon kullekin, kun se vain tulisi kuivaksi. Paju-Matti kerran
puhuikin, että pitäisi saada sellainen osuuskunta, joka ottaisi
haltuunsa koko nevan ja kuivaisi sen ja sitten kohtuhinnoilla antaisi
sieltä palstoja sellaisia haluaville. Eikä se ole mikään hullu
ajatus. Kunpa tuon vain voisi toteuttaa.
-- Onhan sinulla aikeita, hymähti Anni.
-- Onhan niitä. Ja sitten on minulla yksi unelmakin.
-- Mikä?
-- Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mikä on syynä
talonpoikaiselämän harmauteen ja ummehtuneeseen ahtauteen ja
pikkumaisuuteen ja henkiseen ja taloudelliseen köyhyyteen ja siihen
että nuoriso pyrkii pois kodeistaan?
-- Mikä sinun mielestäsi?
-- Valistuksen puute ja tietojen puute.
-- Niinkö?
-- Niiden puute on kaikkeen pahaan syynä. Niiden puutteessa ei osata
elämässä katsella muualle kuin kukkaroon. Ja kukkaro, vaikka se
olisi kuinkakin suuri, on kuitenkin ahdas ihmiselämälle. Ja vaikka
se olisi kuinkakin pullea kolikoista, niin se on sittenkin liian
vähän ihmiselämän hinnaksi. Ja kuitenkin se kaikkein useimmilla on
niin avuttoman pieni ja sekin monta kertaa aivan tyhjä. Niin että
sinne katsominen ei suuressakaan määrässä mieltä ilahuta. Ja kun
ei nähdä muutakaan mikä ilahuttaisi mieltä, niin onko kumma että
unettaa. Mutta jos olisi enempi tietoja, niin osattaisiin oikealla
tavalla käyttää hallussa olevia tuotantolähteitä eikä kukkaro pääsisi
niin usein tyhjäksi. Ja jos olisi valistusta, niin nähtäisiin
elämässä muutakin hyvää ja arvokasta, eikä vain se että kukkarossa
on rahaa ja että tyttäret saavat miehen. Ja elämä olisi niin paljoa
sisällökkäämpää ja viihdykkäämpää. Uskotko sen?
-- Kyllä. Minä olen monta kertaa ajatellut, että esim. ruoka
olisi talonpoikaisväellä paljoa parempi ja ruumiin vaatimuksia
vastaavampi, jos emännillä olisi edes hiukankin tietoa mitä aineita
ihmisruumis tarvitsee ja mitä ja miten eri ruoka-ainekset näitä
aineita sisältävät. Ja jos olisi enempi ruoanlaittotaitoa -- niin
kuin sitä silloin olisi -- niin he osaisivat nykyisistä tavallisista
ruoka-aineksista laittaa paljoa parempaa ja huokeampaa ruokaa kuin
mitä nyt tietojen ja taidon puutteessa osaavat. Ja monta kertaa
pienestä haavasta tai nyrjähdyksestä kehittyy pitkäaikainen sairaus,
jopa elinkautinen vamma, vieläpä kuolemakin, aivan sentähden vain
ettei sitä osattu oikealla tavalla hoitaa.
-- Niin. Valistuksen puutteessa saamme turmella itsemme huonolla
ruualla ja parhaassa tapauksessa kuoliakin keskenaikaisesti. Mutta
meidän kodissamme ei tule tällaista tapahtumaan. Siitä sinä pidät
huolen.
-- Jos voin -- --. Mutta jos rupeaisinkin juoksemaan pitkin kyliä
kahvin ja juorujen perässä ja vain ohimennen hotaisemalla hoitaisin
kotitaloutta.
-- Silloin minä piilottaisin sinulta rahakukkaron.
-- Silloin minä rupeaisin hameeni helmassa ja esiliinassani
kantelemaan jyviä kylälle. Mitäs silloin sanoisit?
-- Piilottaisin sinulta aitan avaimenkin, niinkuin Salumäen isäntä.
Molemmat purskahtivat hilpeään nauruun, ja Lauri koppasi Annin
syliinsä.
-- Kun minä olen kuullut puhuttavan onnettomista kodeista ja
isännistä jotka ovat ilkeitä emännilleen, on minussa aina herännyt
vapisuttava halu tehdä joku tyttö onnelliseksi ja näyttää maailmalle,
että talonpojan koti voi olla oikea paratiisi, vaikka ei se niin
järin rikas olekaan. Olisin tahtonut perustaa sellaisen ihanteellisen
talonpoikaiskodin, jossa on kirjoja, aatteita ja harrastuksia
jokaisella isännästä ja emännästä paimenpoikaan saakka ja jossa
isäntä johtaa pelloilla ja niityillä ja metsissä ja emäntä navetassa
ja kotitaloudessa eikä kukaan ole tyrannina, jossa laulu raikuu ja
nauru helisee ja riemuisa työn- ja elämänhalu sädehtii jokaisen
silmistä, ja josta riittää lämpöä ja valoa ympäristöllekin, ja
jossa palvelijat viihtyvät vuosikymmeniä. Ja niin edespäin. Mutta
kun en ole saanut itse sellaista perustaneeksi, olen kehottanut
naapureitani, joitten pojat ja tyttäret hankkivat mikä Amerikkaan,
mikä seminaariin, mikä tehtaantyömieheksi ja mikä minnekin, jokainen
vain jonnekin mutta kukaan ei hanki kotiin jäämistä, olen kehottanut
heitä muodostamaan kotinsa tällaiseksi, antamaan nuorille rahaa,
niin että he voivat silloin tällöin ostaa itselleen jonkun kirjan,
antamaan heille vapauden ottaa osaa valistuspyrintöihin ja kotona
kehittää taipumuksiaan, ja sallimaan heidän silloin tällöin käydä
hiukkasen maailmaakin näkemässä. Mutta sellaisetkin isät, joille
tämä ei olisi ollenkaan mahdotonta, tupakoida toprottavat vain,
sitten sylkeä roiskauttavat niin että saa silmiään suojella ja
sanovat ettei se sellainen sovi muille kuin herroille. "Ei talonpoika
tarvitse mitään mullistuksia. Työtä, silakkaa ja leipää vain", sanoi
Pahkatalon isäntäkin kerran, kun Jussi pyysi rahaa että saisi ostaa
Rösiön "Mullistusta" kirjan -- -- Nyt sekin isä saa yksin syödä
leipänsä ja silakkansa ja pitää kukkaronsa suun kiinni. Ja Jussi
kaivaa Amerikassa hiiliä -- --
-- Se on huilu ajatus ettei se ja se muka sovi talonpojalle. Miksei
talonpojalle sovi vaikka mikä, mikä muillekin ihmisille. Se on sitten
toinen asia jos hän tahtoo niitä käyttää.
-- Eikä se ole vain hullu ajatus. Se on rikoksellinen ajatus. Se on
sellaista itsensä häpäisemistä, että siitä pitäisi tuomita miehelle
kuusi vuorokautta vettä ja leipää, eikä se olisi paljonkaan. Siinä jo
on enempi totuutta, kun sanotaan ettei ole varoja sellaiseen. Niitä
todellakaan ei nykyaikana ainakaan kovin monella ole. Mutta sitä minä
en usko ennenkuin olen kokenut, ettei taloa voi saada siihen kuntoon,
että kannattaa muodostaa kotinsa sellaiseksi että siinä voi ihminen
viihtyä. Jos se on mahdotonta, niin silloin on joku toinen saanut
liikaa ja silloin täytyy ruveta muihin keinoihin -- --
Lauri unhottui tuijottamaan eteensä.
-- Mitä sinä mietit? kysyi Anni ja pyyhkäsi hiussuortuvan pois hänen
otsaltaan.
-- En juuri mitään. Mutta minä olen siellä kotona niin tottunut näin
iltasin yksin miettimään. Minulla kun ei ole siellä ketään, jonka
kanssa voisin jutella -- -- Hän puristeli Annia olkapäistä -- --
Alkaa se olla somaa, kun me saamme näin kahdenkesken istuskella ja
jutella ja suunnitella ja innostua ja toinen toistamme innostaa!
Tähän saakka minun on pitänyt yksin kaikkea hoitaa ja huolehtia ja
yksin kaikkeen innostua. Tästä alkaen meitä on kaksi!
-- Uskotko että me tulemme onnellisiksi?
-- Uskon! Aivan varmasti me tulemme onnellisiksi! Me saamme sellaisen
ihannekodin, jossa on rahaa ja ruokaa riittävästi ja rakkautta ja
rauhaa yltäkylläisesti! Vai epäiletkö sinä?
-- En. Jos olisin hiukankin epäillyt, niin en olisi sallinut sinun
tänne tulevankaan. Mutta minulle heti kirjeesi saatuani selvisi, että
nyt se vihdoinkin koittaa onnen aika minullekin. Se oli aamuauringon
ensimäinen säde, joka sanoo että päivä on tulossa. Ja nyt on päivä
tullut.
-- Sinä olet kaihonnut _minua_ -- --
-- Olen -- Yksin sinua minä olen rakastanut.
-- Ja minä sinua -- -- Anni!
-- Lauri! -- --
-- Tiedätkö mitä minä nyt ajattelen?
-- Mistä minä sen tietäisin.
-- Koetappas arvata.
-- Ehkä -- ehkä sinä ajattelet sitä sähköosuuskuntaasi.
-- E-heei sinne päinkään. Minä ajattelen että kun ihminen jättää
jotain tuhlaamatta, niin se jää hänelle säästöön.
-- No -- --? -- --!
-- Minulta on jäänyt nuoruus tuhlaamatta, se on ollut säästössä tähän
saakka, ja nyt minä olen saanut sen ulos.
Anninkin silmät loistivat.
-- Minulla ei ole koskaan ollut oikeaa rentoa nuoruuden iloa eikä
nuoruutta. Lapsuus vain ja sitten se, joka nyt on päättynyt ja jota
en tiedä miksi sitä sanoisi. Monta kertaa olen pitänyt itseäni
vanhana ukkorahjuna, jonka oikea paikka olisi kirkkomaan mullassa.
-- Ja nytkö sinulla on nuoruus?
-- Nyt vasta minä oikeastaan olenkin yhdeksännellätoista. Reipas,
riuska ja elämänhaluinen ja niin vallaton että voisin vaikka päälläni
seistä. Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, lukkarin lautaan,
parhaaseen paikkaan -- --
-- Mutta entäs minä? sai Anni sanotuksi.
-- Sinä?
-- Niin -- -- minun nuoruudeniloni?
-- Ethän sinäkään ole sitä missään tuhlannut? Ja vaikka olisitkin,
niin olet kyynelilläsi sen kaksinkertaisena takaisin ostanut. Olethan
sinäkin iloinen!
-- Olen -- --
-- Ja onnellinen?
-- Niin -- onnellinen -- --
-- Niinkuin seitsemännellätoista!
-- Niin -- -- Niinkuin seitsemännellätoista -- --
* * * * *
Leppälintu jo kaivonvintin nenässä luritteli suloista säveltään yön
hiljaisuuteen, kun Lauri vihdoin tuli kotiin.
-- Laula veikkonen, laula laula! Pian tässä alkavat muutkin laulaa,
puheli Lauri leppälinnulle.
Ja leppälintu lauloi keskeyttämättä. Pääskysetkin sirauttelivat
pesissään tuvan valkeaksi maalatun räystään alla.
-- Jahas -- tekin olette jo siellä, puheli Lauri pääskysille. --
Mutta meitähän onkin tässä koko joukko ja _kaikki onnellisia!_
Hän heilautteli käsiään vauhtia saadakseen ja tasakäpälässä hyppäsi
maasta kuistin lattialle.