Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa,
hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä
kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa,
saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa
musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman
huimaavassa korkeudessa.
Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan
heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja
kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja
kuoleman huminaa!
Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää,
löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen,
jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja
kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut
tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut
niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli
kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin
epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut
kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.
Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen
lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän
tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon,
tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas
lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen
ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä
toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.
-- Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? -- Kysyi Giorgio
hymyillen.
-- Tahtoisin -- hän vastasi. -- Mutta maan päällä ei kuolla siten.
-- Entä jos minä kuolen? -- Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.
-- Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.
-- Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla
tavoin, samaan aikaan?
Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi
viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:
-- Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei
mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?
-- Sinua elämä miellyttää! -- hän mutisi salatun katkerasti.
-- Niin, elämä minua miellyttää -- hän vakuutti melkein intohimoisesti
sentähden, että sinä minua miellytät.
-- Entä jos minä kuolisin? -- hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi
sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista
hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.
-- Sinä et tule kuolemaan -- Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. --
Olet nuori. Miksi sinä kuolisit?
Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki
tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä
hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen
tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin,
sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti
puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä,
ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa
aukaisee terälehtensä.
Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien
kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:
-- Uskotko sinä kohtaloon?
-- Uskon siihen.
Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen,
johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti,
leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:
-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on?
Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:
-- Mikä päivä?
Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta
tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä
vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta
nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.
Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos
Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä,
nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi
Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän
hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:
-- Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! -- ja hän osoitti vihreässä
etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.
-- Kuinka omituinen sinä olet tänään! -- sanoi Ippolita.
Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle
tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:
-- Tule tänne, istu tähän viereeni...
Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven
ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut
valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren
taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma
päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan
itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta,
myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän
näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois:
hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata
pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen
eläimelliseen aistillisuuteen.
-- Kuten aina -- ajatteli Giorgio -- kuten aina hän on vaan oppivaisena
vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen
sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin.
Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa,
hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale.
Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä
jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää
kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi
vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi
karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen
kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta
täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?
Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt
näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka
häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin
kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan
kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään,
joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään
tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti
välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän
tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan
tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa
saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen
tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.
-- Täytyykö minun yksin kuolla? -- hän toisti itsekseen, sekavien,
rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: --
Täytyykö minun yksin kuolla?
Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa.
-- Säikytinkö sinua? -- hän kysyi.
Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita
oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.
-- Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin
omituinen?
Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta
kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan.
Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti
loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. --
Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?
Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.
Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.
-- Oletko sairas?
-- Olen -- hän sopersi -- en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.
-- Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä
kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia
ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja
kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta
mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa
niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.
-- Mikä sinun on?
-- En voi sitä sinulle sanoa.
-- Oh, minä tunnen tautisi syyn... Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.
Viikoksi herkeämme soittamasta.
-- Emme todellakaan soita.
-- Emme tästälähin ollenkaan.
Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti
pienen avaimen.
-- Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme
rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.
Ja lempeästi hän veti hänet sinne.
-- Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!
Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista
tuoksua.
-- Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä... Kuinka
tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin
nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.
-- Joko sinä ajattelet jättää minut? -- kysyi Giorgio levottomana,
epäluuloisena.
-- En, en, en tällä hetkellä -- hän vastasi rauhoittaen. -- Mutta tämä
pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri
tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän
tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.
-- Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?
-- Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini
luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni
on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee
minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun
äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä
viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas... Muistatko?
Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.
-- Ja nyt?
-- Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun
ensi viikoksikin...
-- Ja sitten?
-- Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne.
Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla
on jo jotain mielessä...
-- Mitä sitten?
-- Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole
ruokahalua?
Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos
parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.
-- Näetkö? -- huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä
höyryävää keittoa pöytään -- tämä on Candian tekoa.
Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille
maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty
inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran
vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä
mielensä.
-- Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.
Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja
nielaisi nopeasti ensi lusikalliset.
-- En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.
Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.
-- Candia! Candia!
-- Maistuuko se sinulle, rouva?
-- Kuinka se maistuu!
-- Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.
Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.
Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa
äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen
yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä
ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin
voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi
sietämättömäksi.
-- Voithan paremmin, eikö totta? -- kysyi Ippolita kallistuen hänen
puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä
häntä.
-- Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.
-- Katso! huudahti Ippolita -- katso -- Ortonaa, kuinka se on
juhla-asussa!
Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia,
joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina
tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta
näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.
-- Sisareni Cristina -- sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa
sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.
-- Onko hän kirjoittanut sinulle?
-- On.
-- Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun
näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?
Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.
-- Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! -- hän jatkoi. --
Kuinka usein olen häntä ajatellut!
Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:
-- Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.
Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään
kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen
huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: -- äidin
nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä,
Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso
pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin
aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten
jäähyväishetkellä: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? --
Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin
puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan
tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan
käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka
takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa
olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.
Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten
aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten
ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia
rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa
pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin
huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän
kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan
vailla kaikkea suloa.
-- Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? -- hän kysyi. --
Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei
koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini
on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä
kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan
ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että
hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää
aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi.
Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut
intohimoisesti... Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli
tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä
sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi
yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja
menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen
syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli
saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.
Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan
naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet
suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian
leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät
harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla
kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen
kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta
ahneutta.
-- Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? -- jatkoi Ippolita.
-- Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja
koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona
taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä
lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini
sanoi minulle: -- Mene muuttamaan pukua! -- Ja minä: -- Menen kyllä --
mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: -- Mene muuttamaan
pukua! Ja minä: Nyt menen... Hänellä oli iso harja kädessä ja hän
harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta
lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti
toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: -- No nyt menen. Raivokkaana
hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä
särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi
suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini
ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi.
Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei
sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän
kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta.
Minä vastasin: -- Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut
sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä... Mutta Adriana
parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En
koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta...
Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla
huomasi epäilyttävän ilmeen.
-- Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? --
-- Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!
-- Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa,
johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui
Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi
oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta
sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti
häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen
tuhlaili kaikki nuo rahat... Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän
noilla rahoilla maksoi rakastajansa... Tämä vaimo oli hirvittävän
ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi.
Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden
ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa
ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli
herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka
teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin
heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. -- Antaa
Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! -- Häntä ruvettiin
yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja
Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja
juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana
rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta.
Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti
kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui
purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen
kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään,
ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan
tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän
sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin
ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen... Muutama
päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut
täydelleen parantunut... Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.
Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta,
minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet
rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen
päivällisateriaansa.
Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:
-- Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa,
mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu... _hänen_ kanssaan alkoi.
Jumalani, millaisia aikoja!
Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.
Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja
mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden
tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle
ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli
häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä
alentavimmista kosketuksista. -- Kun jo sisaren avio oli solmittu
äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan
avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt
ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun
miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?
Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä
elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home,
missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas
Alfonso Exilin ennustusta: -- Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi?
Tuo Monti, maatilanomistaja... Hänellä on rahaa. -- Hänestä näytti
mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa
tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta
suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman
elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä
tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen
avioliiton aikana. -- Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja
vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen _aseman_? Hän sanoi äsken,
että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö
me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin
punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei
voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen
vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella
saman kotilieden ympärillä asumaan. -- Tämä ivallinen ajatus raateli
armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen
uutta viiniä ja joi.
-- Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? -- kysyi Ippolita katsoen
häntä silmiin.
-- Minun on jano. Miksi sinä et juo?
Ippolitan lasi oli tyhjä.
-- Juo toki! -- kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.
-- Ei, kiitos -- hän sanoi. -- Juon kernaammin vettä, kuten aina. En
huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta... Muistatko Albanossa?
Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja
meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?
-- Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen
tänne...
Ja Giorgio nousi äkkiä.
-- Ei, ei; ei tänä iltana.
Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:
-- Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.
Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas
erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.
Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja
löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.
-- Tuossa ne ovat! -- huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen
alaisena. -- Tuossa ne ovat, vielä kaksi!
Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.
-- Mennään nyt!
Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja
katseli tuota kookasta estettä.
-- Ole siunattu! -- hän sanoi. -- Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.
Milloin?
-- Oh, rouva, minä hetkenä tahansa -- vastasi Candia -- kenties jo tänä
yönä...
-- Tänä yönä?
-- Tunnen jo hiljaista tuskaa.
-- Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.
-- Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut
kaksikymmentä kaksi... -- -- Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen
terveet hampaansa irvistelivät esiin.
Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:
-- Entä sinä? -- mitä sinä odotat?
Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti
pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä.
Sitten hän pudisti päätään.
-- Katso Ortonaa!
Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta
iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi
ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi
lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen
laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa
valaistua jättiläiskirkkoa.
-- Avaamme myös makeislaatikon, -- hän sanoi, Giorgion hääriessä
samppanjapullon avaamisessa.
Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä
liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.
-- Onneksemme! -- hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.
-- Rauhaksemme! -- hän vastasi, ojentaen lasiaan.
Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas
viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.
-- Hyvä enne! Hyvä enne! -- huudahti Ippolita, ilostuen tästä
viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.
Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat
verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi
viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä
riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen
kultaavan.
-- Mikä ihme! -- hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.
Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja
hänen suupielistään.
-- Pure nyt sinä vuorostasi.
Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen
liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella,
ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.
Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä
tunsi.
-- Muistatko -- hän sanoi -- muistatko tuon ensimäisen päivän, kun
purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä
ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?
-- Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään
yksityisseikkaa!
Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska
ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän
hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.
-- Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.
Sitten hän jatkoi.
-- Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä
pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!
Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien
suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia
liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui
vihervä mato.
-- Juo! -- kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.
-- Tulevan lemmenkevään onneksi! -- kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin
viime pisaraan.
Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.
Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi:
-- Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?
Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli
lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren
vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että
kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.
-- Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! -- sanoi Giorgio,
ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista
valkoiset.
Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin,
jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen
tuuleen, joka paisutti isoa purjetta.
Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.
-- Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa,
kuin täällä yksin minun kanssani? -- hän kysyi.
-- En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! -- hän vastasi hymyillen,
leikillisen näköisenä.
Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.
Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän
ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen
ympärillään.
-- Etkö juo? -- hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.
Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.
-- Se on melkein haaleata -- hän sanoi juotuaan.
-- Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän,
kun sitä juo hitain siemauksin.
Puhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista
etupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa
liikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen
sävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä
oli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän
itse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen
kohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä,
vaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen
läsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus.
Ippolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut
nauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos
hän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen,
tämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin
viekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä
iskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää
veressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous
ja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa
värinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi
hivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti,
manata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen
tauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan
hänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka
oli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken
lisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista
siteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei
hetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen
vaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin
keinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea
ydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri
tästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan
rakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet
olleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan.
Ja uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi
kernaammin kuin kaikkia muita viinejä -- tuota viiniä, jonka on
määrä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa
pikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana -- mielikuvituksessaan
hän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille -- tuon kalpean
ja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä
vanhenemaan.
-- Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen.
-- Se on totta -- hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta.
-- Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas!
Ippolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen
naurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi
älynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden
pahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa.
-- Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet -- hän
huudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. --
Katsohan ranteita!
Vaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen,
oli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi,
omituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia
oli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja
tästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset,
hieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut
Kleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: --:
Tässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani!
-- Suutele! -- sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten
toista kättään.
Kovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli
leikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa.
-- Leikkaa vaan! -- uhmaili Ippolita. -- Minä en liikahda.
Giorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla
iholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen
naiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja
viehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden
mielikuvan.
-- Tämä on sinun heikko kohtasi -- hän sanoi hymyillen. -- Merkki on
aivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne
toinen käsi!
Hän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen,
kuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki
esiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki
kuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista
rannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli.
Ja punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen
yliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä
salaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan
aave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis
pimeään.
-- Sano minulle, mitä ajattelet! -- pyysi Ippolita, nähdessään hänen
vaipuneen ajatuksiin.
Giorgio loi hänen eteensä tuon kuvan.
-- Erinomaista! -- sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä.
Ja Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti,
jonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten
kirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten
hän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja
kohotti silmät tähtiin.
-- Kuinka kaunis yö! -- hän sanoi syvään hengittäen. -- Eikö sinun ole
kuuma?
Hän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän
lähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään,
hellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten
hänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein
käsittämättömällä liikkeellä -- niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui
hänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja
silti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu.
-- Ei, ei; päästä minut! -- hän sopersi, työntäen häntä luotaan. --
Täällä meidät nähdään.
Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän
näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut
hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja
ajatusvoimansa.
-- Kuinka kuuma! -- hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan
kämmenellään.
Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:
-- Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä
raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan
kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen
lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja
erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja
saattoivat hänet aran pelon valtoihin.
-- Katso Ortonan ilotulitusta! -- huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa
kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. -- Katso mikä valojen
komeus!
Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen
jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi
tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta
uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen,
jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea
melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten
keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan
taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi
kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa,
haaveellisesti muuttuneena.
Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen
ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi
hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.
-- Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka
mielettömyyteen -- ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. -- Voisin
ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä.
Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat
tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän
odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua
pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät
yllättäisi... _Varomattomuus, tapaturma_.
Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin
harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se
vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän
jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus
sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. -- Hänenkin täytyy kuolla. Tuo
päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa
lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi
olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas.
Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä,
kuinka myöhäinen hetki oli.
Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä
tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi
tuon pahaa aavistamattoman puoleen.
Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. --
Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella
kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.
-- Juna! -- sanoi Ippolita, kääntyen. -- Tule tänne katsomaan.
Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen
kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.
-- Nyt se kiitää sisälle tunneliin -- Ippolita jatkoi, tehden
johtopäätöksensä kumun muuttumisesta.
Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön
valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja
lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja
molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan
aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta
huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki
tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi
päästä häneltä pakoon.
Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka
tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja
siirtäen heihinkin vavistustaan.
-- Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy -- sanoi
Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. -- Etkö
sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan...
Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä
liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen
sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat
hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista.
Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi
ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. -- Mitä hän, Giorgio,
teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän
katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista
kättä.
Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne
liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan,
korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin
kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään,
hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä,
ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä
silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas
nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: -- Minun suudelmiani peläten --
Taaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät
pamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita
kääntyi tuota näkyä katselemaan.
-- Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan?
Koko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin
liekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit
loistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi.
-- Onko tämäkin yö vielä kuluva? -- kysyi Giorgio itseltään. --
Pitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.-- Raju
vastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi
hänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä
sinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa,
unettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen
lankeaisi himon pauloihin.
Häikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun
kaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki
juhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille
seuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet.
Moron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot,
jopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina.
-- Tuo kallio! -- kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen
katseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle.
Kirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat
yössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon
heilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt
osasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja
selvemmäksi.
-- Miksi emme lähde pienelle kävelylle? -- hän sanoi Ippolitalle
lievästi liikutetuin äänin. -- Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen
luontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso,
on vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö.
-- Ei, ei -- vastasi närkästyneenä Ippolita. -- Jääkäämme tänne.
-- Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi
panna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin... Menisin
kernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla
tuollaisena, vaivautumatta.
-- Ei, ei... Me jäämme tänne.
Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana,
kaihoovana, himokkaana.
-- Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni
-- hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana,
joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. -- Tule kanssani!
Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa
syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä
värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä
vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus,
joka toisti: -- Minä olen voittamaton... Minä olen vahvempi sinun
ajatustasi... Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.
-- Ei, ei, en tahdo! -- vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa,
osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.
-- Vai sinä et tahdo -- hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana
voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.
Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan,
täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä
hehkua ja intohimoa. -- Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi
hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. -- Mutta hän tunsi
ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä
hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä _tekoa_ varten.
-- Vai, sinä et tahdo? -- sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen,
luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.
Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat
divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle
ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi -- -- --
Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. -- -- -- Koko sukupuolen
inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. --
Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään
nauruun -- joka oli kamala kuin mielettömän nauru.
Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: -- Onko
tämä hulluutta? --
Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään,
puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti,
kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.
Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä
rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön
nauru myöhäisen yön äänettömyydessä.
-- Älä pelkää! Älä pelkää! -- hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä
neuvottoman tyrmistyneenä. -- Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde
ulos. Minä pyydän!
Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen
henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki,
mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista,
mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan
tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi
kesäyön ihanuuden.
Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin
napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti,
kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.
-- Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.
-- Kaiken täytyy täyttyä -- ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän
kääntyi ja astui kynnykselle.
Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi
suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.
-- Tule tänne, istu -- hän mutisi tehden epävarman liikkeen.
Giorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat
kyyneleistä kosteat.
Hän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi:
-- Kärsitkö?
-- Minulla on hieman tukehuttava tunne -- hän vastasi. Tunnen tässä
painoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee.
Ja hän osoitti rintansa keskikohtaa.
-- Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio -- Miksi et voi nousta
ja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös!
Hän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä
pudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle
etsimään hävinneitä hiusneulojaan.
-- Missähän ne ovat?
-- Mitä haet?
-- Hiusneulojani.
-- Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.
-- Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.
-- Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.
Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi
kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.
-- Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.
-- He puivat liinaa -- sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia
tahdikkaita lyöntejä.
-- Mennään alas -- sanoi Giorgio. -- Jaloitelkaamme hiukan. Menemme
sinne, oliivilehtoon asti.
Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.
-- Ei, ei... Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?
-- Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa
ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain
päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.
Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa
raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala
naurunsa vielä tuntui kaikuvan.
-- No, menkäämme sitten alas -- hän vihdoin myöntyi.
Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.
Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle
katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky
puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.
-- Jätämmekö lampun palamaan? -- kysyi Giorgio, ajattelematta,
mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman
vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.
-- Jätämme -- vastasi Ippolita.
He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti
asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin
suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän
tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään,
jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.
Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän
varjon. He tunsivat vanhuksen.
-- Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? -- virkkoi Ippolita hänelle. --
Ettekö ole väsynyt?
-- Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet -- hän vastasi.
-- Ovatko enteet hyvät?
-- Hyvät ovat.
Mökin ovi oli valaistu.
-- Odota hetkinen -- sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian
luo.
-- Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle -- pyysi Giorgio. -- Näethän
palatessasi.
-- Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola.
Kun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita.
-- Ole varuillasi -- varoitti vanhuksen varjo.
-- Etkö tahdo nojata minuun -- tarjosi Giorgio.
Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he
sanatonna astuivat edelleen.
Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki
seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana
kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan
hengityksellään ja tuoksullaan.
-- Miksi sinun on niin kiire? -- kysyi Ippolita.
Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana,
toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta
ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan
kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia
katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät
näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita.
Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia
kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen
kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä
loppusuoritukseen.
-- Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! -- sanoi Ippolita
pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?
Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa
hivelivät hänen poskiaan.
-- Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat
kiviä ikkunoidemme alla?
Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.
-- Joskus nukahdimme siihen meluun...
Levottomana hän keskeytti puheensa.
-- Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?
-- Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa --
vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat
hellät. -- Odottakaamme.
He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä
oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen
koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui,
kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.
-- Se on Giardino -- sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli
lähemmäksi.
-- Se on seurannut meitä.
Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi
juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.
-- Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? -- hän sanoi
sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili
eläimiä. -- Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?
Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.
Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut
Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä
tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä
sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota
äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä
kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää
tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.
-- Jouduhan hiukan! Olemme perillä, -- hän sanoi, rientäen edeltä
oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.
Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta
siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen
epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa.
Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus.
Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.
-- Tule -- hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden
terästämänä.
Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän
ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.
Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta.
Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän
kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja
kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas
hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja
Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli
taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana
sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä
ohitse.
-- Pidä varasi -- huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. -- Pidä varasi!
Koira haukkui oliivilehdossa.
-- Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!
Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota
hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti
loiskien huuhteli.
-- Giorgio! Giorgio!
-- Älä pelkää! -- hän sanoi käheästi. -- Tule lähemmäksi! Tule!
Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa
pyydystävät...
-- Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.
-- Tule! Minä tuen sinua lujasti.
-- Ei. Ei.
Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja
epämääräinen kammo valtasi hänet.
-- Tulehan!
Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän
tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän
painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet
kuilun partaalle.
-- Ei, ei, ei...
Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen
onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.
-- Oletko hullu? -- hän huusi vihasta vavisten -- oletko hullu?
Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä
rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet
vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan
sieluun ja täytti sen kauhistuksella.
-- Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule
minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle...
Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi
voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.
-- Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!
Anna minulle anteeksi.
Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä
voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään
kuoleman.
-- Murhaaja! -- hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja
hampain villieläimen tavoin.
-- Murhaaja! -- hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin
hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken
tulleen.
Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.
Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten
välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet
salaista vihan kaunaa toisiinsa.
Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.
_Loppu_.