Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine
posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen,
siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki
kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.
-- Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen... Sillä on
silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?
Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen,
tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta
vasten välkkyen kuin kiiltokivet.
-- Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! -- Hän nauroi
vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota
Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen
läheisyyteensä.
-- Oh, se täytyy minun saada! -- Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen
lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta
löyhyi lampun ympärillä.
Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän
kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä
särkeä lampunkuvun.
-- Mikä into! -- ilkkui Giorgio. -- Sinä et saa sitä kiinni.
-- Saanpa kyllä -- vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä
silmiin. -- Tahdotko lyödä vetoa?
-- Mistä?
-- Mistä tahansa.
-- Hyvä -- vapaan valinnan mukaan.
-- Niin -- vapaan valinnan mukaan.
Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja
viehättävimmän värityksen peittämät -- tuon värityksen, joka oli
kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties
kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa
muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka
oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli
hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat
silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.
Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja
hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä,
jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää
esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä
eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä,
levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.
Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: -- Montako eri
ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni
määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni
tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole
muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa
ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin
sairaan unihoureet, _Gravis dum suavis_! Milloinka? Se aika, jolloin
Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla
aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo
haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen
mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan
syvää merkitystä. -- Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni?
Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo
uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän
kauneuden muodossa.
Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen
luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen
tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä
yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.
Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla
liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli
tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan;
ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari
kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut
pyydettävissä.
-- Myönnä että olet voitettu -- sanoi Giorgio. -- Tulen olemaan
hienotunteinen.
-- En.
-- No, mutta myönnähän toki.
-- En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.
Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.
-- Kas, se lensi pois! -- huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään
tulenpalvelijan näkyvistään. -- Se pakeni.
Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä;
ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.
-- Tuossa se on! -- hän huusi riemuiten. -- Tuossa seinällä. Näetkö?
Ja jo hän katui huutoaan.
-- Älä liikahda -- hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.
Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana
kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja
hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle
seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.
-- Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.
Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.
-- Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin
olet minun vallassani.
Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän
juostessaan kummun rinteellä.
Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti
hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.
-- No, -- hän pyysi -- istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.
-- Odota, odota.
-- Mitä aiot tehdä?
-- Odota.
Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen
huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui
perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.
-- Kuinka julmaa! -- huudahti Giorgio. -- Kuinka julma sinä olet.
Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä
menettäneitä siipiään.
-- Kuinka julma sinä olet! -- Giorgio toisti hiljemmin, mutta
vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää
ja inhoa -- mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti
keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.
Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli
osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin.
Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen
kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja
verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen
sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka
kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas
kivitykselle jättämiä jälkiä.
-- Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. -- Hänessä
on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on
hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. -- Ja jälleen hän hengissä näki
tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän
eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun
hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.
-- Katso! -- sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä
perhoa, joka vielä liikutti siipiään. -- Katso, kuinka sen silmät
loistavat!
Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo
nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.
-- Se olisi kaunis koriste -- hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein
tukkaansa.
Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:
-- Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä
oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin.
Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja
salahankkeita kuvastava ilme... Haudotko mielessäsi jotain minua
vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.
Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä
ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut
muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija,
tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.
-- Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin
salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon?
Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt
minun suhteeni?
Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän
hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.
-- Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? -- hän sanoi tyynesti.
Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja
kaikkea, mikä sinua koskee.
Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan,
hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.
-- Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun
minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.
Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan
hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa
ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään
lakkaamatta ja nopeasti. -- Anna minun vaieta, äläkä minua epäile --
Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen
juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut
rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. --
Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet
minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan
suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki
tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin
tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä
sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan
kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun
liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti
sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota
en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja
sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät
silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat,
joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni
toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta
melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea
siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi
minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni
häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden
maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut...
Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin
lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä
mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa
lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka
hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet,
korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden
muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui
alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla
sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa
kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma
persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen
ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti.
Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän
tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan
unelmanomaiseen usvaan.