Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:
-- Tahdotko, että aterioimme taivasalla?
Ippolita suostui. He menivät alas.
Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin
kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat
nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta,
syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen
reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon
määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan
heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he
astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he
kuuntelivat merta.
Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja
kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän
sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta,
tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka
heille yksin ilmaistiin.
Harvat hetket -- ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys,
ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään
ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta
ilostaan. Muutamat hetket -- jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat
tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön
muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden
heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo
ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.
Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota
avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain
vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:
-- Kuinka se on avaraa!
Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät,
äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä,
tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se
ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen
täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta,
ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän
täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin
ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen
lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine
vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden
lehtiin ja levitti niiden tuoksua.
-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Giorgio kavahtaen ylös
mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta
surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.
Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana.
Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen
sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä
tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi
häntä silmiin. -- Mitä sinä ajattelet?
-- Riminiä -- vastasi Ippolita hymyillen.
Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän
muistelua tänä hetkenä! -- Loiko sama meri heidän verhottujen
katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään
vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja
sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki
huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet
seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä.
Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen
kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä
lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä,
jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta
miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? -- Tuon
äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt
kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen
herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin
ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen
elinehtoonsa.
Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas
kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä,
ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka
oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui
kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen
hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:
-- Onko sinun nälkä?
Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja
lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.
-- On vähän, hän vastasi naurahtaen.
Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.
Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.
-- Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, -- huomautti Giorgio --
keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen...
-- Minä olen kaikkeen tyytyväinen...
Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki
pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin
ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka
somistivat valkoista hienoa porsliinia.
-- Kaikki miellyttää minua täällä.
Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen
punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen
tuoksua sieramiinsa.
Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen
rasahtelevaa reunaa.
-- Kuinka hyvää leipää!
Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää;
kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä
aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon
liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi
rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.
-- Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!
Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea
jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen
käsiintuntuvasti hilpeyttään.
-- Ota!
Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan
tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen
kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa
houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin
juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen
voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän,
yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen
vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä
tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua
esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä,
jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat
häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta
olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista
ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta
surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne
nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara
maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla
tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan
kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen
hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo --
uusi elämä.