Carter Watson tuli hitaasti astuskellen viimeinen numero muuatta
aikakauslehteä kainalossaan katsellen uteliaana ympärilleen.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi kulki tällä
kadulla. Muutokset olivat suuret ja suorastaan hämmästyttävät. Tämä
länsiamerikkalainen kaupunki kolmellasadallatuhannella sielulla
oli vain kolmekymmentätuhatta asukasta käsittävä kaupunki kun
hän pikkupoikana oli maleksinut sen katuloilla. Se katu mitä hän
nyt kulki oli siihen aikaan reunustettu työläisasunnoilla mitkä
olivat sangen kunnioitettavat ulkomuodoltaan. Mutta nyt näytti sen
yli lepäävän lievimmin sanottuna kaksinainen piirre. Siellä oli
paljon kiinalaisia ja jaappanilaisia pikkukauppoja ja peliluolia
ripotettuina valkorodun pesikköjen ja kapakkain väliin. Nuoruutensa
rauhaisa katu oli nyt muuttunut kaupungin viheliäisimmäksi
kortteliksi.
Hän katsoi kelloaan. Puoli kuusi. Vaikkakin hyvin tiesi tämän
tunnin kuolleeksi hetkeksi tässä korttelissa, oli hänestä kuitenkin
mielenkiintoista nyt katsella ympärillensä. Kaksikymmentä vuotta oli
hän harhaillut ympäri tutkimassa koko maailman yhteiskunnallisia
kysymyksiä. Koko tämän ajan oli hän alati muistellut kotikaupunkinsa
olevan miellyttävän ja sitäpaitsi terveellisen. Nyt näkyvä muutos
oli sangen yllättävä. Hänen täytyi ehdottomasti kulkea eteenpäin ja
lähemmin katsella minkälaiset muutokset olivat kohdanneet kaupunkia.
* * * * *
Ja lisäksi tuli Carter Watson'in valveilla oleva sosiaalinen
ja kansallinen yhteistunto. Ollen rikas ja riippumaton oli hän
kyllästynyt tuhlaamaan voimiansa kirjavan ylhäisöelämän teekutsuihin
ja päivällisiin. Naisnäyttelijät, kilparatsastustilaisuudet ja
senlaatuiset huvit olivat hänestä yhdentekevät. Hän suosi tieteitä,
ollen suuri maailmanparantaja, vaikkakin hänen tähänastinen
toimintansa pääasiallisesti oli muodostunut vakavampien
aikakauslehtien avustamiseen, älykkäästi ja loistokkaasti
kirjoitettuihin kirjoihin työväenluokan asemasta ja köyhäin
korttelien asukkaista. Ne kaksikymmentäseitsemän kirjaa kun tähän
saakka olivat julkaistut nimitettiin muunmuassa seuraavasti: "Jos
Kristus tulisi New Orleans'iin", "Työssä loppuunkulunut työläinen",
"Uudistuksia Berliinin työväen asunto-oloissa", "Köyhäinhoito
Englannin maaseudulla", "Syrjäkaupungin asukkaat", "Uudistus ja
vallankumous", "Yliopistojen kasarmijärjestelmä radikalismin
pesäpaikkana" ja "Sivistyksen uranuurtajat."
* * * * *
Mutta Carter Watson ei ollut tunteiltaan sairaaloinen eikä
oikullinen. Hän ei menettänyt malttiansa niissä löytämissään
kurjuusoloissa joita tutki ja paljasti. Häntä ei vaivannut mikään
yltiöpäinen tunteellisuus. Hänen hyvätuulinen mielensä, laaja
kokemuksensa ja filosoofinen taipumuksensa pelastivat hänet siitä.
Ei hän myöskään harrastanut salamanpikaisia uudistuksia. Hänen
mielipiteensä mukaisesti parannettiin yhteiskuntaa vain äärettömän
pitkällä ja paljon kärsivällisyyttä kysyvällä kehityksellä.
Ei löytynyt minkäänlaisia oikoteitä eikä äkkinäinen uudestaan
syntyminen saattanut tulla kysymykseen. Ihmiskunnan parannus tulee
käydä pitkällisen tuskan ja kärsimyksen kautta niinkuin kaikki
yhteiskuntaparannukset menneinäkin aikoina.
Mutta tänä kesäisenä iltapäivänä oli Carter Watson sangen utelias.
Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle; sen nimikilpi oli perin
loistava ja siinä luettiin nimi "Vendôme". Ravintolaan johti kaksi
sisäänkäytävää. Nähtävästi niistä toinen vei kapakkaan. Siitä ei hän
välittänyt. Toinen porras oli kapea eteinen. Kun Watson oli kulkenut
sen läpi seisoi hän suuressa huoneessa, mikä oli täynnä tuolien
reunustamia pöytiä ja aivan tyhjänä vieraista. Hämärässä valossa näki
hän pianon huoneen nurkassa. Hän päätti tulla toisen kerran katsomaan
ja tarkastamaan minkälaisia ihmisiä siellä tapasi istua juomassa
näissä monissa pöydissä. Nyt kulki hän kuitenkin huoneen ympäri.
Huoneen taaimmasta osasta johti ovi pieneen keittiöön. Siellä istui
Vendôme'n isäntä, Patsy Horan, yksin pöydän ääressä syöden kevyen
päivällisen ennenkuin iltakiireet alkoivat. Patsy Horan oli koko
maailman vihollinen. Hän oli noussut aamulla väärällä jalalla ja koko
päivän oli kaikki käynyt hullusti. Jos olisi kysynyt viinureilta
Patsy Horan'in olotilaa olisivat he vastanneet hänen sairastavan
luulotautia. Mutta siitä ei Carter Watson ollut tietoinen. Kun hän
kulki tuon pienen oven ohi sattui Patsy Horan'in äkäinen katse
aikakauskirjavihkoseen mitä hän kantoi kainalossaan. Patsy ei
tuntenut Carter Watson'ia eikä myöskään tiennyt, että mies kantoi
kainalossaan juuri aikakauskirjaa. Aiheeton kiukuntunne sai Patsyn
ajattelemaan, että tuo tuntematon mies oli yksi niitä leukavia
nulikoita, jotka pilaavat seinät hänen huoneustossaan liimaamalla
niille kaikenlaiset ilmoituslehtiset. Kansilehden väri osoitti
selvään tuon olevan juuri senlaisen julistuksen. Se oli riidan
alkusyynä. Pöytäveitsi ja haarukka kädessään juoksi Patsy Carter
Watson'in jälkeen.
"Ulos!" huusi Patsy. "Tiedän mitä teillä on tekeillä!"
Carter Watson säpsähti. Mies oli sukeltautunut esiin yhtä nopeasti
kuin taikarasian ukko.
"Te likaatte seiniäni", huusi Patsy ja sitten seurasi kokonainen
sarja haukkumasanoja.
"Pyydän anteeksi siinä tapauksessa että..." Pitemmälle ei hän
päässyt. Patsy keskeytti. "Ulos! Ja pitäkää suunne kiinni!" karjasi
Patsy ja varmentaakseen sanojensa vaikutusta heilutteli hän veistä ja
haarukkaa.
Carter Watson kuvitteli tuon pöytähaarukan epämiellyttävällä tavalla
iskettynä kahden kylkiluun väliin ja käsitti hän olevan tyhmää
puhua tuon enempää kääntyen äkkiä mennäkseen. Näky tuosta nöyränä
peräytyvästä selästä näytti ärsyttävän Patsy Horan'in vielä enemmän,
sillä hän heitteli luotaan veitsen ja haarukan ja hyökkäsi Carter
Watson'in kimppuun.
Patsy painoi kahdeksankymmentä kiloa. Saman painoi myöskin Watson.
Siinä suhteessa olivat miehet tasaväkiset. Mutta Patsy oli vain
tavallinen kapakan oviloikkari ja Watson nyrkkeilijä. Tuossa oli
jälkimäinen voitokkaampi, sillä Patsy karkasi päälle ja kohotti
oikean kätensä murhaavaan iskuun. Watson tarvitsi vain antaa
kohtisuora isku vasemmalle puolelle ja lähteä pakoon. Mutta
Watson'illa oli toinenkin etuisuus. Hänen nyrkkeilytaitonsa ja
kokemukset kaiken maailman rosvokortteereista olivat opettaneet
hänelle itsensähillitsemistaidon.
Hän kääntyi ja sensijaan että olisi lyönyt, väistyi hän Patsy'n
hyökkäyksiä. Mutta Patsy syöksi kuin härkä täyttä vauhtia kun Watson
taas kääntyi kohdatakseen riitakumppaninsa ollen aivan vauhtia
vailla. Tulos oli se, että molemmat kaatuivat lattialle kaikkine
satakuusikymmentäkiloineen hirveällä rytinällä. Watson oli alinna.
Hän makasi permannolla niin että pää kosketti suuren huoneen
ulommaista seinää. Kadulle oli sataviisikymmentä jalkaa, ajatteli
Watson nopeaan. Hänen ensimäinen päätöksensä oli yrittää välttää
kaikkea riitaa. Ei hän tuntenut minkäänlaista halua nähdä nimensä
lapsuuskaupunkinsa sanomalehdissä; kaupungissa eleli sitäpaitsi
useita sukulaisia ja perhetuttavia.
Sitten sitoi hän käsivarsillaan hänen päällään makaavan miehen,
pitäen häntä kiinni ja odotti tulevaa apua, minkä heidän
niskaheittonsa aiheuttama kolahdus aikaansai. Apu tulikin -- kuusi
miestä syöksyivät kapakkapuolelta asettuen puolipiiriin heidän
ympärilleen.
"Nostakaa hänet pystyyn, pojat", sanoi Watson. "En ole häntä lyönyt,
enkä tahdo tapella."
Mutta puolipiiri vaikeni. Watson ei päästänyt otettaan, vaan odotti.
Useitten epäonnistuneitten yritysten jälkeen aikaansaada Watson'ille
pahaa rupesi Patsy sopimaan.
"Päästäkää minut, niin minäkin päästän", sanoi hän.
Watson päästi otteensa, mutta kun Patsy oli ryöminyt pystyyn, seisoi
hän siinä uhaten yhä makaavaa vihollistaan valmiina iskemään.
"Nouskaa pystyyn", komenteli Patsy.
Hänen äänensä oli ankara ja lannistumaton kuin Jumalan ääni
viimeisellä tuomiolla. Watson tiesi ettei Patsyltä ainakaan armoa
olisi odotettavissa.
"Menkää pois tieltä niin nousen", vastasi hän.
"Jos olette herrasmies, niin nouskaa", sanoi Patsy. Hänen
vaaleansiniset silmänsä säkenöitsivät vihasta ja hänen nyrkkinsä oli
suunnattu surmaniskuun.
Samassa silmänräpäyksessä vei hän jalkansa takaisin potkiakseen
toista kasvoihin. Watson nousi pystyyn niin nopeasti että valtasi
kokonaan vastustajansa ennenkuin tämä kerkesi lyömään. Pitäessään
häntä kiinni sanoi Watson katsojille:
"Ottakaa hänet varteen, pojat. Näettehän, etten häntä lyö. En
suorastaan tahdo tapella. Tahdon päästä täältä pois."
Mutta piiri ei liikahtanut eikä puhunut, sen hiljaisuus oli niin
onnettomuutta ennustava että Watson oikein värähteli. Patsy
ponnisteli poistaakseen häntä yltään, mutta seurauksena tästä oli
Patsyn joutuminen selälleen. Watson riisti itsensä irti hänestä
syösten ovea kohti. Mutta puolipiiri asettui väliin kuin muuri.
Hän huomasi heidän kalpeanlihavat kasvonsa, senlaiset kun eivät
milloinkaan ole auringonpaisteessa ja hän tiesi, että tietä sulkevat
miehet olivat yölintuja ja petoeläimiä kaupungin viidakossa. He
tunkivat hänet kohti Patsyä.
Syntyi uusi ottelu jolloin Watson, varmana jonkun silmänräpäyksen,
kääntyi piirin puoleen. Taaskin puhui hän kuuroille korville.
Silloin rupesi hän pelkäämään. Sillä hän oli nähnyt monta senlaista
tapausta senlaisissa huonoissa pesissä kuin tämä oli, missä nuoret
miehet ovat joutuneet pahoinpitelyn esineiksi, saaneet rintakehänsä
ja kasvonsa rikkipoletuiksi ja toiset menettäneet henkensäkin. Hän
tiesi myöskin, jos onnistuisi selviytymään tästä pelistä ei hän
saanut vastustajalleen enempää kuin hänen seuralaisilleenkaan antaa
minkäänlaisia lyöntejä.
Hän paloi oikeutettua kiukkua. Seitsemän yhtä vastaan ei missään
suhteessa ollut tasaväkistä. Hän oli vihainen ja hänessä heräsi tuo
eläimellinen taisteluhimo mikä piilee joka miehen povessa. Mutta
hän muisti vaimonsa ja lapsensa, vielä tekeillä olevan kirjansa;
laajat, lainehtivat viljavainiot maatilallaan korkealla ylänkömaalla,
joihin hän oli erikoisen kiintynyt. Hän näki salamannopealla
välkkeellä sinisen taivaan, kultaisen auringonpaisteen mikä virtasi
hänen kukkaisniityilleen, tuon laiskan alhaalla joessa polvia
myöten seisovan karjan ja säkenöivät taimenkalat koskessa. Elämä
oli ihanaa -- aivan liian ihanaa, ettei sitä kannattanut uhrata
hetken eläimelliselle vaistolle. Lyhyeen sanottu oli Carter Watson
kauhistunut mutta jääkylmä.
Hänen vastustajaansa vangitsi voimakas ote, mutta hän yritti
riistäytyä irti siitä. Taaskin pisti Watson hänet nurin juosten
sitten tiehensä mutta nuo kalpeanlihavat estivät sen ja hänen
täytyi väistää Patsyn nyrkiniskuja ja uudelleen puristaa nyrkkiään
vihollistaan vastaan. Tämä ote uusiutui monta kertaa. Ja Watson kävi
yhä kylmäverisemmäksi, kun taas Patsy raivosi yhä villimmin, hän kun
ei päässyt hänen kimppuunsa. Nyrkkeilyn aikana rupesi hän sitäpaitsi
päällään puskemaan. Ensikerran se sattui Watson'in nenään. Sitten
piiloitti hän nyrkkeilyn aikana kasvonsa Patsyn rinnalla. Mutta
vimmattu Patsy jatkoi puskemistaan ja satutti pahasti omat silmänsä,
poskensa ja nenänsä iskemällä ne vastustajan pääkalloon. Mitä enemmän
Patsy vahingoitti itseänsä, sitä enemmän ja rajummin hän puski.
Tämä tappelu kesti noin kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Watson
ei milloinkaan tehnyt iskua, yritti vain päästä pois. Ollessaan
toisinaan vapaa ryömi hän pöytien välitse päästäkseen ovelle, mutta
kalpeanlihavat tarttuivat takin helmaan viskaten hänet ryntäävän
Patsyn luo. Kerta toisensa jälkeen vieläpä lukemattomia kertoja
nyrkkeili hän asettaen Patsyn selälleen mutta joka ainoa kerta
kieritti tämä ensin Watsonia ympäriinsä ja lennätti hänet ovea kohti.
Watson siis näin joutui hiukan lähemmäksi omaa päämääräänsä.
Hattua vailla, revittynä, vertavuotavin nenin ja toinen silmä ummessa
tuli Watson vihdoinkin kadulle erään poliisin luo.
"Pidättäkää tuo mies", sähisi Watson.
"Terve, Patsy", sanoi poliisi. "Mitä on tekeillä?"
"Terve, Charley", kuului vastaus. "Tuo sälli tulee sisään hiipien..."
"Pidättäkää tuo mies", toisti Watson.
"Älkää lörpötelkö!" sanoi Patsy.
"Älkää lörpötelkö!" toisti poliisimies. "Muuten teidät pidätetään."
"Ei ennenkuin olette pidättäneet tuon miehen. Hän on hyökännyt
päälleni raakamaisesti ja aivan syyttä."
"Onko tuo totta, Patsy?" kysyi poliisi.
"Ei. Sallikaa minun selvittää tuo asia, Charley. Minulla on
todistajia jotka puheeni pätevyyttä varmentavat, vaikkapa Jumalankin
edessä. Istuin keittiössäni syöden lautasellisen soppaa, silloin
tuleekin tuo roisto sisään ruveten metelöimään. Milloinkaan
elämässäni en ole miestä nähnyt. Hän oli juovuksissa..."
"Katsokaahan minua, poliisi", väitti sosioloogi harmissaan. "Olenko
juovuksissa?"
Poliisi katsoi häneen katkerin ja uhkaavin silmin ja nyökkäsi
Patsy'lle kehoitukseksi jatkamaan.
"Tämä lurjus laski pilaa kanssani. 'Olen rosvokuningas Dodo', sanoi
hän, 'ja tulen leikkaamaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!'
sanoi hän. Suuni vetäytyi vehnäseen hymyyn, mutta samalla veteli hän
kahdesti minua korville ja kaasi soppani lattialle. Katsokaa silmäni.
Hän miltei murhasi minut."
"No, miten käynee, pidätättekö hänet?" kysyi Watson.
"Leipälaukku kiinni", kuului vastaus, "muuten teidät pidätetään."
Carter Watson'in kansallinen oikeustajunta heräsi.
"Herra poliisi, panen vastalauseeni..."
Samassa tarttui poliisi häntä käsivarteen niin rajusti, että oli
vähällä kaatua.
"Mars mies! Olette pidätetty."
"Pidättäkää sitten hänet myöskin", sanoi Watson.
"Ee-ei", vastasi poliisi. "Miksi hyökkäsitte hänen kimppuunsa hänen
istuessaan kaikessa rauhassa syömässä soppaansa?"